MUUTOKSET

Kylmän sodan päätyttyä NATO on muuttanut tavoitteitaan ja toimintaansa

  • Vuodesta 1991 alkaen sillä ei ole ollut nimettyä vihollista
  • Vuonna 1994 käynnistettiin rauhankumppanuusohjelma kehittämään yhteistyötä NATO:n ulkopuolisten maiden kanssa
  • Vuonna 1997 NATO ja Venäjä solmivat keskinäsiä suhteita määrittävän perussopimuksen
  • NATO on laajentunut useiden Keski- ja Itä-Euroopan maiden liityttyä sen jäseniksi vuosina 1999 (3), 2004 (7), 2009 (2) ja 2017 (1).
  • Toiminta on keskittynyt kriisinhallintaan, terrorismin torjuntaan ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseen sekä viime vuosina jälleen myös jäsenmaiden alueen puolustamiseen.
  • Naton jäsenmaiden yhteenlasketut sotilasmenot ovat noin 70 prosenttia koko maailman sotilasmenoista.
  • Vuoden 2018 aikana kiihtyi keskustelu liiton ”taakanjaosta”, kun Yhdysvallat vaatii eurooppalaisia jäsenmaita nostamaan sotilasmenonsa vähintään kahteen prosenttiin BKT:sta.

Lisää aiheesta

Vuodesta 2014 alkaen Naton toiminnallinen painopiste on jälleen selvästi palannut omille alueilleen Eurooppaan ja Pohjois-Atlantille, vaikka liitolla on yhä käynnissä alueensa ulkopuolisia tuki- ja kriisinhallintatehtäviä erityisesti Afganistanissa.

Euroopassa Naton joukkorakennetta ja ryhmityksiä on muutettu vastaamaan tilannekehitystä Ukrainassa ja tasapainottamaan Venäjän voimia. Muutoksiin sisältyy taisteluosastojen sijoittaminen etupainoiseen puolustukseen Baltian maihin.

Vuoden 2018 kuluessa kärjistyi kiista asevoimien rahoituksesta Yhdysvaltojen ja merkittävien Natoon kuuluvien EU-maiden välille. Yhdysvaltojen hallitus on vaatinut jäsenmaita korottamaan sotilasmenojensa tason vähintään kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja tästä tavoitteesta on tehty myös aikaisemmin Naton päätös. Yhdysvalloissa ei ole oltu tyytyväisiä siihen, että amerikkalaiset rahoittavat sotilasliiton yhteenlasketuista menoista selvästi suurimman osan. Toisaalta Yhdysvalloille Eurooppa on asevoimien käyttöalueena vain yksi, eikä nykyisin läheskään tärkein suunta. Eurooppalaisten valtioiden taholta on painotettu sitä, että ne toimivat enemmän muilla kuin sotilaallisen turvallisuuden alueilla, joten on väärin kohdistaa huomiota vain sotilasmenoihin. Yhdysvaltojen korotusvaatimusten kriitikoiden mielestä prosenttilukujen esittäminen ei perustu tarveharkintaan tai strategiseen tarkasteluun vaan on enemmänkin poliittista propagandapuhetta. Perimmäisenä syynä skismaan on lopulta se, että läntisen Euroopan maissa ei koeta sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa eikä sen vuoksi ole myöskään suurta halukkuutta lisätä sotilasmenoja.

Monissa kommenteissa rahoituskiistaan on viitattu siihen, että Naton eurooppalaisissa jäsenmaissa sotilasmenoja käytetään erittäin tehottomasti, joten ongelmana ei ole niiden osuus kansantulosta. Liiton eurooppalaiset jäsenmaat yhteenlaskien käyttävät vuosittain sotilasmenoihin yli 200 miljardia euroa, mikä on noin neljä kertaa suurempi summa kuin Venäjän vuotuiset sotilasmenot. Rahojen pitäisi siis hyvin riittää eurooppalaisen puolustuksen tarpeisiin, jos ne käytettäisiin tarkoituksenmukaisella tavalla. Ongelma on sama, kuin on todettu keskusteluissa EU:n puolustuksen kehittämisestä.

Naton sisäisessä kehityksessä on vaikeutena ollut myös suhde Turkkiin, jonka turvallisuustarpeet ja poliittiset päämäärät Aasian suunnalla eivät juurikaan kiinnosta länsieurooppalaisia. Yhdysvalloille on tullut voimakkaita poliittisia erimielisyyksiä Turkin kanssa suhtautumisesta Syyrian ja Irakin kurdeihin sekä Iraniin. Turkki ei halua myötäillä Yhdysvaltojen vaatimuksia noissa asioissa.

Lähteitä ja linkkejä