Pakkokeinot

  • YK:n pakkokeinojen käytön perusteet on määritetty peruskirjan VII luvussa.
  • Turvallisuusneuvoston on ensin todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon olemassaolo. Sen jälkeen voidaan päättää pakotteista tai voimankäytöstä rauhanrikkojaa vastaan.
  • Mahdollistaa rauhanturvajoukkojen sijoittelun jollekin alueelle myös ilman ao. valtion suostumusta.
  • Mahdollistaa voiman käytön muissakin tapauksissa kuin itsepuolustukseksi.

Lisää aiheesta

Pakkokeinojen käyttö rauhanrikkojaa vastaan

Kollektiivisen turvallisuuden periaatetta toteutetaan keskittämällä YK:n koko jäsenistön yhteinen tahdonvoima vaikuttamaan johonkin tilanteeseen, missä hyökkäys on tapahtunut, käyttäen ensisijaisesti taloudellisia ja muita ei-sotilaallisia pakotteita sekä tarvittaessa myös voimakeinoja hyökkäyksen torjumiseksi. Turvallisuusneuvoston on peruskirjan VII luvun mukaisesti ensin todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon olemassaolo. Sen jälkeen voidaan päättää pakotteista.

Kylmän sodan aikana suurvaltojen erimielisyydet usein estivät tehokkaan päätöksenteon turvallisuusneuvostossa, eikä peruskirjan VII luvun määräyksiin näin ollen turvauduttu juuri lainkaan. Taloudellisista pakotteista päätettiin kuitenkin parissa tapauksessa, ja jo silloin voitiin todeta, että niiden avulla on käytännössä vaikeata vaikuttaa kohteena olevan hallituksen toimintaan. Taloudellisten pakotteiden hidas vaikutus on todettu myös kylmän sodan jälkeen, jolloin niitä on käytetty useammin turvallisuusneuvoston yleisen aktivoitumisen yhteydessä (esim. Irak ja entinen Jugoslavia).

Sotilaallisten pakotteiden osalta lähtökohtana on, että turvallisuusneuvostolla ei ole käytettävissään tarvittavia sotilaallisia voimavaroja. Voimankäytöstä saattaa sen vuoksi käytännössä huolehtia ryhmä valtioita erityisen turvallisuusneuvoston antaman valtuutuksen nojalla. Tämä menettely valittiin vuonna 1990, kun turvallisuusneuvosto antoi oikeuden käyttää viime kädessä €œkaikkia tarpeellisia keinoja irakilaisten miehitysvoimien häätämiseksi Kuwaitin alueelta. Toistaiseksi tämä on ollut ainoa selkeä tapaus, missä kollektiivista voimaa on käytetty turvallisuusneuvoston määräyksestä ulkoisen hyökkäyksen torjumiseksi.

Kuten kokemus on osoittanut, turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet eivät aina kykene sopimaan pakotteiden käytöstä taikka mobilisoimaan riittävästi poliittista tahtoa muita päätöksiä varten hyökkäystapauksissa. Käytännössä ei siis ole mahdollista luottaa turvallisuusneuvoston kykyyn toimia nopeasti ja päättäväisesti tilanteissa, joissa valtiot pyytävät apua hyökkäystä vastaan. Toisaalta peruskirjan VII lukuun on viime vuosina viitattu useissa tapauksissa, jotka liittyvät sisäisiin kriiseihin ja ihmisoikeuksien räikeisiin loukkauksiin.

Kylmän sodan jälkeisenä aikana on myös esiintynyt tapauksia, joissa sotilasvoimaa on käytetty Irakia ja Jugoslaviaa vastaan ilman turvallisuusneuvoston antamaa valtuutusta. Pienten jäsenvaltioiden kuten Suomen kannalta ei ole suotavaa, että syntyy ennakkotapauksia, missä voimaa käytetään ilman turvallisuusneuvoston nimenomaista valtuutusta. Sellaiset menettelyt ovat omiaan murentamaan YK:n peruskirjaan nojautuvaa kansainvälistä oikeusjärjestystä. Ne osoittavat kuitenkin myös tarpeen luoda uusia kriteerejä kansainväliselle väliintulolle humanitaarisissa katastrofitilanteissa, jotka eivät sovi kansainvälisten riitojen perinteisiin kategorioihin.