YK:n rauhanturvaaminen on kehittynyt merkittävästi kansainvälisen kriisinhallinnan välineenä. Se on osoittautunut välineeksi maailmanlaajuisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Parhaillaan (2023) on käynnissä 12 rauhanturvaoperaatiota.

Viime vuosina haasteina ovat olleet yhä vaikeammat olosuhteet sekä monimutkaisemmat poliittiset, taloudelliset ja osapuoliin liittyvät asetelmat. YK:n toiminta ei ole kyennyt reagoimaan muuttuneiden vaatimusten mukaisesti. Mandaatin toteuttamista haittaavat hidas reagointi, luottamuksen puute jäsenvaltioiden ja YK:n henkilöstön välillä, mandaattien riittämättömät resurssit sekä toiminnan vähäinen avoimuus.

Toiminnat rauhanturvaamisen puolesta (Action for Peacekeeping, A4P) 2018- ja 2021 +(A4P+) -ohjelmien päämäärät tähtäävät toimien vaikutusten vahvistamiseen ottaen huomioon nykyhetken edellytykset.

Yleistavoitteena on lisätä toimijoiden yhteistä tavoitetta, jotta rauhan ja turvallisuuden toiminnoista, ”pilarista”, saadaan johdonmukaisempi, ketterämpi ja tehokkaampi. Etusijalle asetetaan ennaltaehkäisy, rauhan ylläpitäminen sekä Agenda 2030:n toteuttaminen.

YK:n rauhanoperaatioita käsittelevän korkean tason paneelin johtopäätöksenä oli, että ”maailma muuttuu ja YK:n rauhanoperaatioiden on muututtava sen mukana.

Vuonna 2009 aloitetussa ”New Horizon” -prosessissa arvioitiin tärkeimmät poliittiset ja strategiset ongelmat, joita YK:n rauhanturvatoimet kohtaavat. Lisäksi mietittiin mahdollisuutta elvyttää jatkuvaa vuoropuhelua sidosryhmien kanssa mahdollisista ratkaisuista sekä YK:n rauhanturvaamisen asemointia paremmin vastaamaan tulevia vaatimuksia.

”An Agenda for Peace” vuodelta 1992 esitteli käsitteen ”rauhaan pakottaminen” (peace enforcement). Se perustui ajatukseen, että YK:n joukkoja käytettäisiin myös aselepojen varmistamiseen ja muihin tehtäviin, jotka olivat ylivoimaisia kevyesti aseistetuille rauhanturvaajille. Rauhaan pakottamiseen käytettävien YK-joukkojen olisi siis oltava paremmin aseistettuja ja koulutettuja vaikeampia tehtäviä varten.

Näin on haluttu mahdollistaa rauhanturvajoukkojen sijoittelu jollekin alueelle myös ilman ao. valtion suostumusta (esim. Irakiin lähelle Kuwaitin rajaa vuonna 1991) tai aseiden käyttö muissakin tapauksissa kuin itsepuolustukseen (esim. siviilihenkilöstön suojeluun).

Tällä tavoin annettiin turvallisuusneuvoston valtuutus niille operaatioille, joita Nato johti Bosnia-Hertsegovinan ja Kosovon alueilla (IFOR, SFOR ja KFOR).