Etelä-Kiinan meri on yksi maailman vilkkaimmin liikennöidyistä merialueista. Sen kautta kulkee yli 80 % Japanin, Etelä-Korean, Kiinan ja Taiwanin raakaöljyn tuonnista, 40 % Kiinan ulkomaankaupasta ja kolmannes koko maailman meriliikenteestä. Merialueella on suuria todennettuja öljy- ja maakaasuesiintymiä sekä maailman rikkaimmat kalavarannot.

Etelä-Kiinan meri on Kiinan ulkomaankaupan tärkein reitti. Suurin osa Kiinan ja muidenkin Kaukoidän maiden tarvitsemasta raakaöljystä tuodaan Lähi-idästä Malakansalmen ja Etelä-Kiinan meren kautta, ja samaa reittiä vastakkaiseen suuntaan kulkee valtaosa Kiinan tavaraviennistä Eurooppaan, Lähi-itään ja Afrikkaan.

Kiistaa Etelä-Kiinan merestä on pidetty konfliktipotentiaalin suhteen koko Aasian vaarallisimpana. Alueen valtioiden vaatimukset menevät monilta osin päällekkäin, mikä on lisännyt jännitettä ja aiheuttanut paikallisia konflikteja.

Kiina on vaatinut vuodesta 1947 alkaen lähes koko Etelä-Kiinan merta itselleen, perustaen vaatimuksensa ikimuistoiseen ns. yhdeksän katkoviivan linjaan, joka on Kiinassa merkitty myös karttoihin kuvamaan Kiinan vesialueen laajuutta. Taiwanin vaatimus on sama kuin Kiinan. Muiden maiden osalta vaatimukset ja sitä kautta kiistat jakautuvat kahteen osaan. Pohjoisessa Kiina ja Vietnam kiistelevät Paracel-saariryhmän omistuksesta. Vietnam sanoo hallinneensa saaria 1700-luvulta saakka ja sanoo Kiinan esittäneen oman vaatimuksensa vasta 1940-luvulla. Kiina kuitenkin on vuoden 1974 Kiinan-Vietnamin sodan jälkeen saarten de facto omistaja, eikä Vietnam yksin ole kyennyt haastamaan Kiinaa saarten omistuksesta.

Etelässä Spratley-saariryhmän alueella tilanne on merkittävästi erilainen, sillä saarista kiistelevät Kiinan kanssa useat muut maat. Filippiinit perustaa oman vaatimuksensa saarten läheisyyteen. Malesia ja Brunei perustavat aluevaatimuksensa YK:n merioikeusyleissopimuksen yksinomaisen talousvyöhykkeen (EEZ) määritelmään. Malesian alueelle jää muutamia Spratlyn saaria, mutta Brunein vaatimus ei sisällä saaria. Indonesia ei pidä itseään kiistan osapuolena, vaikka sen talousvyöhyke leikkaa Kiinan aluevaatimusta. Alueeseen välittömästi kuuluvien maiden lisäksi myös Australia ja Intia ovat tuominneet Kiinan toiminnan.

Alueella olevat saaret ovat pääsääntöisesti asumattomia atolleja ja koralliriuttojen vain hieman vedenpinnan yläpuolella olevia osia. Kiina miehitti ensimmäisen kerran yhden saarista jo vuonna 1994, mutta aktivoitui varsinaisesti vuonna 2011, jolloin sen merivoimien alukset ryhtyivät toimimaan alueella. Samalla se aloitti massiivisen operaation, jossa se sekä miehitti alueen aikaisemmin asumattomia atolleja että rakensi kokonaan uusia saaria ja perusti niille sotilastukikohtia. Muut alueen maat (Vietnam, Malesia, Brunei ja Filippiinit) ovat olleet voimattomia estämään Kiinan toimintaa ja veivät asian kansainväliseen oikeuteen.

Haagin kansainvälinen välitystuomioistuin päätti vuonna 2016, että Kiinalla ei ole perusteita vaatia ns. yhdeksän katkoviivan rajan sisään jääviä alueita itselleen. Kiina ei kuitenkaan tunnusta eikä hyväksy tuomioistuimen päätöstä, vaan on jatkanut alueen valtaamista pala kerrallaan, joskin uusien tukikohtien rakentamista ei ole tehty vuoden 2018 jälkeen.

Alueen muut valtiot ovat niin ikään vastauksena Kiinan toiminnalle perustaneet (huomattavasti pienempiä) sotilastukikohtia saarille. Yhdysvallat on johdonmukaisesti kiistänyt Kiinan aluevaatimukset, ja sen merivoimat ja ilmavoimat ovat, osin provosoivasti, käyttänyt vapaan merenkulun oikeuttaan ja ylilento-oikeuttaan alueella. Tämä on puolestaan johtanut Kiinan protestointiin ja joihinkin ”läheltä-piti” tilanteisiin.