Norjan ulko- ja turvallisuuspolitiikka
Turvallisuuspolitiikan perusteita
- Ulkosuhteet ja turvallisuuspolitiikka perustuvat Nato-jäsenyyteen ja YK:n oikeusjärjestyksen edistämiseen
- Naton perustajajäsen ja liittokunnan pohjoisen sivustan turvaaja
- Naton ”mallioppilas”: suuret puolustusmenot
- Arktinen alue ulkopolitiikan painopiste vuodesta 2005
- Arktisen alueen rauhanomainen kehittäminen Arktisen neuvoston ja Barentsin euroarktisen neuvoston jäsenenä
- Edistää pohjoismaista yhteistyötä Pohjoismaiden neuvostossa
- Turvaa yhteiskuntaa valtiollisten tai ei-valtiollisten toimijoiden häirintää tai hyökkäyksiä vastaan
- EU-jäsenyys torjuttu kansanäänestyksissä kahdesti
- Vapaakauppaliitto EFTA:n kautta pääsy EU:n sisämarkkinoille
- Joutuu mukautumaan EU:n sääntöihin
- Merellisen talousvyöhykkeen suuret öljy- ja maakaasuvarannot
- Venäjän pohjoisen laivaston strategiset tukikohdat Kuolan niemimaalla
- Huippuvuorten kiistanalainen asema
Lisää aiheesta
Fregatti Fridtjof Nansen Huippuvuorilla. Kuvalähde: forsvaret.no
Norjan arktinen politiikka ja Venäjä-suhteet
Norja on itsessään arktinen maa. Kehitys maan pohjoisilla alueilla on ollut hallituksen ulkopolitiikan painopiste vuodesta 2005 alkaen. Norjan hallitus julkaisi pohjoisten alueiden strategiansa vuonna 2006. Yksityiskohtaisempi raportti ”Nye byggsteiner i nord” julkaistiin vuonna 2009. Siinä linjattiin elinkeinojen kehittämistä mantereella ja merialueella sekä investointien merkittävää lisäämistä liikenneyhteyksien, väylien ja satamien kehittämiseksi.
Norjan 200 meripeninkulman merelliseltä talousvyöhykkeeltä on pohjoisesta löytynyt sekä öljy- että maakaasuesiintymiä. Suurin on Snøhvit-kaasukenttä, joka löydettiin jo vuonna 1986, ja tuotanto alkoi 2006. Pohjoisten merialueiden energiaesiintymät ovat aiheuttaneet vuosikymmenien aikana Norjan ja Venäjän jännitteitä välillä. Kaksi vuotta Snøhvit-löydöksen jälkeen Venäjä löysi Barentsinmereltä 600 kilometriä Murmanskista koilliseen maailman suurimman merenalaisen kaasukentän. Norja ja Venäjä kiistelivät Barentsinmeren jakolinjasta 1970-luvulta lähtien, mutta pääsivät vuonna 2010 lopulta sopimukseen jakolinjasta. Venäjän ns. Štokmanin kaasukentän tuotanto Barentsinmerellä ei kuitenkaan ole vielä alkanut.
Huippuvuorten saariryhmä ja aluevedet ovat kuuluneet Norjalle vuodesta 1920, jolloin solmittiin kansainvälinen Huippuvuori-sopimus. Tällä hetkellä sopimuksen ratifioineita maita on 46, ja sopimus takaa niille tiettyjä oikeuksia. Sopimusmaiden kansalaisilla on oikeus asettua Huippuvuorille, oikeus elinkeinotoimintaan sekä kalastus- ja metsästysoikeus. Sopijamaat eivät kuitenkaan ole hyödyntäneet oikeuksiaan lukuun ottamatta Venäjää, joka on harjoittanut saarilla hiilikaivostoimintaa 1920-luvulta saakka. Venäjän kaivostoiminta ei todennäköisesti ole kannattavaa, mutta sen avulla Venäjä ylläpitää läsnäoloa strategisesti merkittävällä alueella.
Sopimuksen mukaan Huippuvuoret ovat demilitarisoitu alue. Sopimus kieltää tukikohtien perustamisen ja kaiken sotilaallisen toiminnan. Ainoa sotilaallinen toiminta on ollut Norjan merivartioston ja merivoimien alusten käynnit Huippuvuorten vesillä.
Venäjä on toistuvasti haastanut Norjaa Huippuvuorten osalta. Lännen pakotelistalla oleva Venäjän silloinen varapääministeri Dmitri Rogozin vieraili Huippuvuorilla vuonna 2015, mikä aiheutti Norjan ulkoministeriön vastalauseen. Norjalaisten lähteiden mukaan maastopukuihin sonnustautuneita Venäjän erikoisjoukkojen sotilaita tunnistettiin sosiaalisesta mediasta Huippuvuorten pääsaarella vuonna 2018. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan arvosteli vuosina 2017 ja 2020 Norjan toimenpiteitä, jotka hän tulkitsi Venäjän kansalaisten liikkumisvapauden ja kalastusoikeuksien rajoittamiseksi Huippuvuorilla. Norjan ja Venäjän suhteita on myös kiristänyt Norjan puolustusvoimien vahvistaminen Norjan pohjoisimmassa Finnmarkin (Ruijan) läänissä.
Norjan Nato-suhde
Norjan puolustuksen laiminlyönti ennen toista maailmansotaa ja miehitysajan katkerat kokemukset osoittivat norjalaisille kouriintuntuvasti vahvojen puolustusvoimien merkityksen. Sodan jälkeen norjalaisten tuntemukset kiteytyivät sanontaan Aldri mer – ei koskaan uudestaan. Yksimielisyys maanpuolustuksen merkityksestä oli jopa syvempi kuin Tanskassa ja Ruotsissa. Norjan liittymisellä Natoon vuonna 1949 oli laaja kannatus, eikä jäsenyyttä ole vakavasti kyseenalaistettu sen jälkeenkään.
Nato-jäsenyyden kannatuksesta huolimatta Norja on asettanut moninaisia rajoituksia jäsenyydelle. Norja ei hyväksy maaperälleen pysyviä Nato-tukikohtia eikä muiden Nato-maiden pysyviä joukkoja, vaikka maassa on ollut aikaisemmin liittokunnan johtoesikuntia. Norja ei myöskään hyväksy ydinaseiden sijoittamista alueelleen eikä ydinaseilla varustettujen sota-alusten tukeutumista satamiinsa. Tästä huolimatta Norja on jäsenenä Naton ydinasesuunnitteluryhmässä (Nuclear Planning Group).
Kylmän sodan päättymisen jälkeen Nato on lakkauttanut Norjassa olleet johtoesikuntansa, mutta liittokunnalla on edelleen läsnäoloa. Kun Nato lakkautti Stavangeriin sijoitetun Joint Headquarters North -johtoesikunnan 2003, samoihin tiloihin perustettiin Naton Joint Warfare Centre (JWC) -keskus. Keskuksella ei ole operatiivista tehtävää, sillä se vastaa Naton koulutus- ja harjoitustoiminnan suunnittelusta. Norjalaisille korvattiin näin operatiivisen esikunnan menetys.
Norja ja EU
Norjalaiset ovat kaksi kertaa (1972, 1994) kansanäänestyksessä hylänneet jäsenyyden Euroopan Yhteisössä/Unionissa. Molemmilla kerroilla ratkaiseva merkitys tulokselle oli Norjan taloudellisella omavaraisuudella. Turvallisuuspoliittiset tekijät olivat toissijaisia, sillä EU:n ns. puolustusulottuvuus oli vasta idea-asteella.
Lähteitä ja linkkejä