Turvallisuuspolitiikan käsite

Lisää aiheesta

Kiina on sopinut vuoden 1998 jälkeen rajakiistansa kuuden naapurimaansa kanssa. Jäljellä on vielä kolme aluetta, joissa Kiinan ja sen naapurimaiden välillä on jännitettä alueen omistajuudesta. Alueet sijaitsevat Kiinan ja Intian rajalla, Itä-Kiinan merellä sekä Etelä-Kiinan merellä.

Kiina ja Intia pyrkivät vähentämään rajajännitettään sopimalla lokakuussa 2013 asevoimiensa toimista Arunachai Pradesin ja Askai Chinin alueella ja sen kiina4bläheisyydessä. Sopimuksessa määriteltiin muun muassa joukkojen toimintaa ja yhteydenpitoa raja-alueella. Sopimuksesta huolimatta jännite ei ole poistunut. Maat ovat syyttäneet toisiaan toistuvista sopimusrikkomuksista sekä sotilaallista valmisteluista alueella. Syyskuussa 2016 kiinalainen osasto pystytti tukikohdan Arunachal Pradeshin alueelle, jonka sekä Intia että Kiina katsovat kuuluvan itselleen. Neuvottelujen jälkeen kiinalaiset joukot poistuivat alueelta. Vuonna 2017 kesäkuussa Intia pysäytti kiinalasten tiehankeen Bhutanin hallitsemalla alueella Bhutanin, Kiinan ja Intian rajan läheisyydessä.  Kaksi kuukautta myöhemmin Intia ja Kiina sopivat vetävänsä joukkonsa kiistanalaisen alueen välittömästä läheisyydestä.

Itä-Kiinan meren alueella Kiina ja Japani kiistelevät saariryhmän omistajuudesta, joka on kiinaksi Diaoyu ja japaniksi Senkaku. Saaret ovat Japanin hallinnassa, mutta myös Taiwan katsoo niiden kuuluvan itselleen. Kiistan alku voidaan määrittää vuonna 1895 päättyneeseen Kiinan ja Japanin sotaan, jossa Japani otti saaret haltuunsa. Japani luovutti vuonna 1951 saaria Kiinalle, mutta ei Senkaku/Diaoyu-saaria. Ne katsottiin osaksi Okinawaa, joka oli Yhdysvaltain hallussa. Yhdysvallat palautti Okinawan Japanille vuonna 1972, jolloin myös kiistelty saariryhmä siirtyi Japanin hallintaan. Kiinan näkemyksen mukaan saaret ovat kuuluneet vuosisatoja Kiinaan. Ensimmäiset kiinalaiset tutkimukset saarista tehtiin 1400-luvun alussa ja saaria hallittiin vuosisatoja osana Taiwania. Saaret olisi tullut palauttaa osana Taiwania, joka palautettiin Kiinalle toisen maailmansodan jälkeen. Saariryhmän alueelta on löydetty öljyä, joka lisää alueen arvoa. Yhdysvallat tunnustaa saarten kuuluvan Japanille ja katsoo maiden välisen turvallisuussopimuksen kattavan myös näiden saarten alueen.

Etelä-Kiinan merellä Spratly- ja Paracel-saarten ryhmistä sekä muutamista muista pienistä alueen saarista kiistelevät Kiina, Vietnam, South China Sea vectorMalesia, Brunei ja Filippiinit sekä Taiwan. Kiistanalainen alue on strategisesti tärkeä, sillä sen kautta kulkee yli 80 prosenttia Japanin, Etelä-Korean, Kiinan ja Taiwanin raakaöljyn tuonnista. Alueella on myös öljyä ja sen kalavedet ovat runsaat.

Kiina perustaa oman aluevaatimuksensa yhdeksän katkoviivan linjaan, joka on piirretty karttoihin Kiinan tasavallan ajalta asti kuvamaan Kiinan vesialueen laajuutta. Kiinan aluevaatimus kattaa Etelä-Kiinan meren lähes kokonaan. Taiwanin vaatimus on sama kuin Kiinan. Vietnam sanoo hallinneensa saaria 1700-luvulta saakka ja sanoo Kiinan esittäneen oman vaatimuksensa vasta 1940-luvulla. Filippiinit perustaa oman vaatimuksensa saarien läheisyyteen. Esimerkiksi Scarborough Shoal, kiinaksi Huangyan, saari sijaitsee 160 kilometrin päässä Filippiineistä ja 800 kilometrin päässä Kiinasta. Malesia ja Brunei perustavat aluevaatimuksensa YK:n merioikeusyleissopimuksen yksinomaisen talousvyöhykkeen määritelmään. Malesian alueelle jää muutamia Spratlyn saaria, mutta Brunei vaatimus ei sisällä saaria. Indonesia ei pidä itseään kiistan osapuolena, vaikka sen talousvyöhyke leikkaa Kiinan aluevaatimusta.

Haagissa sijaitseva kansainvälinen välitystuomioistuin päätti heinäkuussa 2017, että Kiinalla ei ole perusteita vaatia niin kutsutun yhdeksän katkoviivan rajan sisään jääviä alueita itselleen. Tuomioistuimen mielestä Kiinalla ei ole historiaan perustuvaa oikeutta saariin, joihin sen aluevaatimus perustuu. Kiina ei tunnusta eikä hyväksy päätöstä. Kiinan on jatkanut saarten rakentamista ja sijoittanut osaan niistä tiedustelu-, valvonta- ja asejärjestelmiä.