Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisen ajattelun juuret ovat vahvasti uudisasukkaiden ja valtion perustajien kokemuksissa 1700- ja 1800-luvuilta. Sieltä kumpuaa käsitys ”kohtalon antamasta tehtävästä” tai ”kutsumuskohtalosta” (Manifest destiny), joka tarkoittaa amerikkalaisten arvojen edistämistä ja siihen liittyen myös valtion alueen ja vallan laajentamista. Manifest destiny -ajattelu perustuu seuraaviin käsityksiin:

• Amerikan kansalla ja sen instituutioilla on erityisen hyvät ja kunnialliset ominaisuudet
• ”Amerikkalainen missio” kuvastuu voimakkaasti uudisraivaajien ja lännen valloituksen tarinassa
• Kohtalo on määrännyt amerikkalaiset edistämään erinomaisia arvojaan

Amerikkalaisilla oli käsityksensä mukaan ”jumalallinen velvollisuus” laajentaa liittovaltion aluetta itärannikolta koko mantereen poikki länteen. Tällaista ajattelutapaa on sittemmin sovellettu muuallakin maailmassa, ja omille toimille on haettu oikeutusta ”kutsumuskohtalosta”.

Yhdysvaltojen syntyvaiheisiin liittyy myös käsitys siitä, että Yhdysvallat on ainutlaatuinen ja poikkeaa edukseen muista maista (American exceptionalism). Tämän perusteella amerikkalaisilla on missio ja jopa oikeus muokata muuta maailmaa mieleisekseen. Nykyisinkin on poliitikkojen keskuudessa suosittua puhua tärkeästä, missiotaan toteuttavasta, ”korvaamattomasta kansakunnasta” (Indispensable Nation), jonka odotetaan pitävän yllä järjestystä maailmalla.

Geopoliittinen perusta Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikalle syntyi 1800-luvulla ”Monroen oppina”. Sen mukaisesti Amerikan mantereella ja sen lähiympäristössä ovat oikeutettuja käyttämään valtaa vain amerikkalaiset, käytännössä yleensä Yhdysvallat. Oppi voidaan pelkistää sanontaan ”Amerikka amerikkalaisille”. Sitä on usein tulkittu Yhdysvaltojen oikeudeksi pitää muiden mantereiden valtiot pois myös Etelä-Amerikasta ja toisaalta vaatimukseksi pidättyä laajentamasta Yhdysvaltojen valtaa ja sitoumuksia muualle, jolloin on ollut kysymys ”eristäytymispolitiikasta” (isolationismista). Tämän perusteella Yhdysvallat pidättäytyi ottamasta kantaa tai sekaantumasta Euroopan politiikkaan 1800-luvulla ja vielä ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeenkin. Yhdysvallat tuki Britanniaa ja Ranskaa, mutta lähti sotaan mukaan vastahakoisesti ja vasta sodan loppupuolella 1917.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat vetäytyi pian Euroopasta ja palasi aiempaan eristäytymispolitiikkaansa. Toisen maailmansodan alettua toistui sama kuvio: Yhdysvallat pysyi sodasta sivussa siihen saakka, kunnes Japani teki yllätyshyökkäyksen Pearl Harboriin joulukuussa 1941. Myös toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat aluksi veti lähes kaikki joukkonsa pois Euroopasta ja palasi takaisin vasta kylmän sodan asetelman muotoutuessa ja Neuvostoliiton uhan vastapainoksi.

Suurvaltojen kilpailu maailman herruudesta on herännyt uudelleen kylmän sodan jälkeisen 20–25 vuoden mittaisen suvantovaiheen jälkeen. Muutos on suuri ja vaikuttaa yhä enemmän Yhdysvaltojen ulko-, turvallisuus- ja myös puolustuspolitiikkaan. Muutoksen syynä on Venäjän toiminta ja erityisesti Kiinan voimistuminen, joka näkyy niiden sotilaallisen voiman kasvattamisena, ulkopolitiikan jyrkentymisenä sekä Yhdysvaltojen globaalin johtoaseman avoimena haastamisena. Yhdysvallat ei kuitenkaan aio luopua asemastaan, vaan lisää aktiivisuuttaan kansainvälisessä politiikassa, lujittaa ja laajentaa liittolais- ja kumppaniverkostoaan sekä pyrkii myös vahvistamaan sotilaallisia vaikuttamiskeinojaan ja kehittämään uusia. Se ei halua jäädä puolustuskannalle ja tyytyä reagoimaan haastajiensa siirtoihin, vaan pyrkii aktiivisuudella säilyttämään johtoasemansa.

Yhdysvallat on jo jonkin aikaa nähnyt päävastustajakseen Kiinan, ja Aasian–Tyynenmeren alue on muodostunut sen turvallisuuspolitiikan ja asevoimien painopistesuunnaksi. Vuonna 2022 julkaistuissa kansallisessa turvallisuusstrategiassa (National Security Strategy), kansallisessa puolustusstrategiassa (National Defense Strategy) ja kansallisessa sotilasstrategiassa (National Military Strategy) kussakin nostetaan Kiina Yhdysvaltojen suurimmaksi uhaksi ja tärkeimmäksi vastustajaksi sekä korostetaan tarvetta ylläpitää ja lisätä Yhdysvaltojen pelotetta ja pidäkettä Kiinan suuntaan. Kylmän sodan jälkeen toissijaiseksi näyttämöksi jäänyt Eurooppa on jälleen Ukrainan sodan ja Venäjän toiminnan vuoksi nousemassa voimakkaammin esille Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikassa. Sotilasstrategiassa korostetaan erityisesti sitä, että Yhdysvalloilla on ensi kertaa vastustajana samaan aikaan kaksi ydinasevaltiota (Kiina ja Venäjä). Pohjois-Korea, Iran ja äärijärjestöt ovat edellä mainituissa strategioissa nyt vain sivujuonteena.

Yhdysvaltojen asenne Ukrainan ja Venäjän sotaan on kaksijakoinen: toisaalta Yhdysvallat ei ole eikä halua olla suoraan mukana konfliktissa, mutta toisaalta se on tuominnut jyrkästi Venäjän toiminnan ja tukenut Ukrainaa massiivisesti lahjoittamalla sille suuret määrät aseita ja asejärjestelmiä, antamalla sille koulutus- ja asiantuntija-apua sekä jakamalla sille tiedustelutietoa. Presidentti Biden on toistuvasti todennut Ukrainan olevan sen strateginen kumppani ja Yhdysvaltojen tukevan sen asevoimien kehittämistä vastaamaan Venäjän aggressioon. Ukrainassa ei tiettävästi ole yhdysvaltalaisia taistelujoukkoja, mutta todennäköisesti yhdysvaltalaisia sotilaita koulutus- ja neuvonantajatehtävissä. Yhdysvallat on lahjoittanut eri mekanismeilla huomattavat määrät yhä kehittyneempiä asejärjestelmiä, ja samalla kannustanut myös muita liittolais- ja kumppanimaita samaan.