Arktisen alueen turvallisuuspoliittinen merkitys

Arktis on ollut turvallisuuspoliittisten kiistojen ulkopuolella

Ilmastonmuutos sulattaa ja vähentää arktisen alueen jäätiköitä ja merijäätä

  • Arktisia merireittejä avautuu 10–20 vuoden kuluessa
  • Alueella runsaasti käyttämättömiä luonnonvaroja
  • Jäämeren rannikkovaltioiden vaatimuksia mannerjalustojen ja merialueiden omistuksesta
  • Jäämeren rannikkovaltioiden taloudelliset ja sotilaalliset intressit kasvavat
  • Suurvaltojen sotilaallinen aktiivisuus Arktiksella kasvaa
  • Alueen ulkopuolisia toimijoita kiinnostaa merireitit ja luonnonvarat
Arktinen alue. Pohjoinen napapiiri sinisellä. Lämpötilaraja (10°C) punaisella. Kuvalähde: commons.wikimedia.org, Public Domain

Arktinen alue. Pohjoinen napapiiri sinisellä. Lämpötilaraja (10°C) punaisella. Kuvalähde: commons.wikimedia.org, Public Domain

Lisää aiheesta

Yleensä Arktis määritellään Pohjoisen Napapiirin pohjoispuoliseksi kalottialueeksi. Harvinaisempi arktisen alueen määritelmä perustuu lämpötiloihin: se on alue, jossa vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötila on vähemmän kuin 10°C. Molemmat rajat on merkitty oheiseen karttaan.

Arktis on pysynyt lähes täysin turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön ulkopuolella alueen vaikeiden olosuhteiden vuoksi. Tilanne on kuitenkin muuttumassa ilmastonmuutoksen seurauksena.

Venäjälle arktisuus on oleellinen osa kansallista identiteettiä. Yli 60 % koko arktisen alueen maapinta-alasta kuuluu Venäjään, ja yli 80 % arktisen alueen väestöstä asuu Venäjällä. Kanadan pinta-alasta lähes 40 % on Napapiirin pohjoispuolella, mutta asukkaista vain 120 000. Yhdysvalloista tuli arktinen valtio vasta kun se osti Alaskan Venäjältä vuonna 1867, ja amerikkalaisille arktisen alueen painoarvo on ollut muihin arktisiin valtioihin verrattuna pieni. Ilmastonmuutoksen myötä Yhdysvalloissa on havahduttu siihen, että arktisen alueen merkitys on nopeasti kasvamassa ja että maan etujen mukaista ei ole jäädä muutosten ja avautuvien mahdollisuuksien sivustakatsojaksi.

Suomi, Ruotsi ja Norja ovat luonnostaan arktisia valtioita, koska merkittävä osa niiden pinta-alasta on Napapiirin pohjoispuolella. Tanskan asema arktisena valtiona perustuu Grönlannin omistukseen.

Ilmastonmuutoksen seurausten vuoksi kansainvälinen kiinnostus Arktista neuvostoa kohtaan on kasvanut. Arktinen neuvosto (Arctic Council) on arktisen alueen valtioiden yhteistyöelin, jonka varsinaisia jäseniä ovat Napapiirin valtiot eli Venäjä, Yhdysvallat, Kanada ja kaikki Pohjoismaat. Näistä Jäämeren rannikkovaltioilla on epävirallinen ryhmä (ns. Arctic Five), johon kuuluvat Venäjä, Yhdysvallat, Kanada, Norja ja Tanska (Grönlanti). Neuvoston kokouksiin osallistuu pysyvästi alkuperäiskansojen järjestöjä. Lisäksi kokouksiin on hyväksytty kaikkiaan 38 tarkkailijaa, joista 13 on ei-arktisia valtioita kuten kaikki suurimmat Euroopan maat sekä Kiina, Intia, Japani ja Etelä-Korea. Tarkkailijoina on myös kansainvälisiä järjestöjä kuten luonnonsuojelujärjestöjä. Kolme EU:n jäsenmaata on arktisia maita, joten EU:llakin on alueeseen intressejä. EU on pyrkinyt Arktisen neuvoston tarkkailijaksi, mutta tarkkailija-aseman saaminen edellyttää pysyvien jäsenmaiden suostumusta, ja osa jäsenistä vastustaa sitä.

Arktinen neuvosto on pyritty pitämään epäpoliittisena yhteistyöelimenä, jossa ei käsitellä turvallisuuspoliittisia ja sotilaallisia asioita eikä ylipäänsä jäsenvaltioiden välillä kiistaa aiheuttavia asioita.

Ilmastonmuutoksen dramaattisia ja näkyviä seurauksia Arktiksella ovat jäätiköiden sulaminen, Pohjoisen Jäämeren jääpeitteen väheneminen sekä ikiroudan sulaminen erityisesti Venäjän pohjoisosissa. Nämä ilmiöt avaavat mahdollisuuksia arktisen alueen luonnonvarojen kannattavaan hyödyntämiseen sekä arktisten meriväylien ottamiseen käyttöön. Nämä mahdollisuudet alkavat realisoitua 10–20 vuoden kuluessa. Alueen hyödyntämättömät öljy-, kaasu- ja mineraalivarannot on arvioitu suuriksi, ja merialueilla on myös suuria kalavarantoja.

Tietokonemallinnusten ja -simulaatioiden perusteella on päätelty, että 2040-luvulla sekä Koillisväylää että Luoteisväylää pystytään käyttämään kesäkausina ilman jäänmurtaja-apua. Vuosisadan loppupuoliskolla suoraan Pohjoisnavan kautta kulkevasta reitistä arvioidaan tulevan lyhin pohjoinen merireitti. Nämä merireitit lyhentävät Euroopan ja Aasian sekä Atlantin ja Tyynenmeren välistä matkaa monissa tapauksissa huomattavasti. Tosin kauppamerenkulku tarvitsee tuhansien kilometrien mittaisilla reiteillä myös tukeutumisinfrastruktuuria, joka on vähäistä vielä kauan. Merenkulun olosuhteet pysyvät kesäkausillakin pitkään vaikeina ahtojäiden, sumujen ja myrskyjen takia.

Arktiset merireitit. Kuvalähde: Reuters

Arktisen alueen runsaat luonnonvarat ja avautuvat merireitit kiinnostavat luonnollisesti Jäämeren rannikkovaltioita, mutta yhä enemmän myös alueen ulkopuolisia valtioita, ennen kaikkea Kiinaa.

Kanada pitää Luoteisväylää sisäisinä vesinään, joilla kulku edellyttää vähintään ennakkoilmoitusta Kanadan viranomaisille tai jopa kulkulupaa. Koillisväylä kulkee suurimmaksi osaksi Venäjän talousvyöhykkeellä, ja Venäjä on ilmoittanut vaativansa sinne aikovilta ulkomaisilta aluksilta ennakkoilmoituksen vähintään 45 päivää aikaisemmin sekä venäläisen luotsin käyttämistä koko matkan ajan. Yhdysvallat ei tunnusta Kanadan ja Venäjän vaatimuksia ja saa näkemykselleen tukea EU:lta. Kiina on samoilla linjoilla kuin Yhdysvallat. Se näkee Koillisväylän avautumisen osana globaaleja kuljetusyhteyksiään maailman eri kolkkiin. Kiina on aktiivisimmin kasvattamassa rooliaan arktisella alueella. Se on myös pyrkinyt Arktisen neuvoston jäseneksi ilmoittaen olevansa ”lähes arktinen” maa, mutta joutunut tyytymään tarkkailijan asemaan kokouksissa.

Luonnonvarojen myötä tulee ajankohtaiseksi kysymys Jäämeren mannerjalustojen ja merenpohjan omistuksesta. Sitä ei ole tähän mennessä määritelty, koska siihen ei ole ollut tarvetta, mutta tämä tilanne on muuttumassa. Jäämeren rannikkovaltiot ovat esittäneet omistusvaatimuksiaan YK:n merioikeusyleissopimuksen nojalla, ja esimerkiksi Venäjän ja Tanskan vaatimukset menevät päällekkäin Pohjoisnapa-alueella ns. Lomonosovin merenalaisen harjanteen osalta. Kumpikin vaatii sitä itselleen.

Houkuttelevat taloudelliset näkymät ja uudet mahdollisuudet vetävät kiinnostusta arktisille alueille. Sen heijastumana myös sotilaallinen aktiivisuus lisääntyy, mikä ei kuitenkaan ole uusi asia arktisilla alueilla. Niillä on jo vuosikymmenien ajan ollut tärkeä osa suurvaltojen sotilaallisessa suunnittelussa, varsinkin ydinasepelotteen ja strategisten ennakkovaroitusjärjestelmien muodossa. Tästä esimerkkinä sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton/Venäjän sukellusveneitä on jo kauan liikkunut Pohjoisella Jäämerellä, myös napajään alla. Valtaosa Venäjän strategisesta ydinasepelotteesta on Murmanskin ja Kuolan niemimaan tukikohdissa eli arktisella alueella.

Uudempi ilmiö on, että Venäjä on viime vuosina alkanut kunnostaa ja ottaa uudelleen käyttöön pohjoisilla rannikkoalueillaan olevia neuvostoaikaisia tukikohtia, lentokenttiä ja satamia. Myös uusia tukikohtia on rakennettu, ja niihin on sijoitettu sotilaallista voimaa. Tämän taustalla on se, että Venäjän tuhansien kilometrien mittainen pohjoinen rannikko ei ole enää ”luonnonesteiden” kuten lumen, jään ja ankarien olosuhteiden suojaama niin kuin aiemmin. Se on ilmastonmuutoksen vuoksi muuttumassa jollakin aikavälillä normaaliksi rannikkoalueeksi, mikä edellyttää aluevalvonnan ja puolustusjärjestelyjen rakentamista muuttuvan tilanteen mukaisesti.

Yhdysvallat on havainnut Venäjän toimenpiteet ja lisännyt omien asevoimiensa toimintaa ja läsnäoloa pohjoisessa. Maan ainoalle arktiselle alueelle eli Alaskaan sijoitettua sotilaallista voimaa on vähitellen kasvatettu. Yhdysvallat on yhdessä Nato-liittolaistensa kanssa järjestänyt sotaharjoituksia ja näyttäviä sotilaallisen voiman osoituksia sekä perustanut uusia sotilaallisia tukeutumispaikkoja ja tukikohtia oman alueensa lisäksi Pohjois-Eurooppaan. Myös yksittäiset pohjoiset Nato-maat ovat lisänneet ja vahvistaneet kykyään sotilaalliseen toimintaan arktisilla alueilla.

Lähteitä ja linkkejä

Granholm, Niklas – Carlsson, Märta – Korkmaz, Kaan: The Big Three in the Arctic. China’s, Russia’s and the United States’ strategies for the new Arctic. FOI report. October 2016. https://www.foi.se/rapportsammanfattning?reportNo=FOI-R–4296–SE

Pihlajamaa, Antti: Arktisen alueen sotilaallinen asetelma tiivistyy. Ilmatorjunta 1/2021, s. 27–29.

Rautala, Ari: Arktinen alue Venäjän sotilaallisesta näkökulmasta. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos 2013.

Virtanen, Vesa: The Arctic in World Politics, US, Russia & China – Implications for Finland. Weatherhead Center for International Affairs, Harvard University, 2013. http://programs.wcfia.harvard.edu/files/fellows/files/virtanen.pdf

Wezeman, Siemon T.: Military Capabilities in the Arctic: A New Cold War in the High North? SIPRI, 2016. www.sipri.org/sites/default/files/Military-capabilities-in-the-Arctic.pdf

www.arktisknyt.dk/2017/04/20/russiske-graensevagter-paa-nordpolen/

www.stratfor.com/analysis/russians-arctic-prize-presence

worldview.stratfor.com/article/increased-arctic-activity-sets-stage-us-russia-competition