Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (YTPP) on ollut viime vuosikymmeninä kriisinhallintapainotteista, joka on ollut luontevaa turvallisuusympäristön takia. Tulee ottaa huomioon, että myös Nato keskittyi 2000-luvun alusta alkaen Krimin valtaamiseen asti lähes yksinomaan kriisinhallintaan. EU:n kriisinhallintaa käytetään erityisesti eteläisen Euroopan turvallisuusuhkiin vastaamiseksi niin Afrikassa kuin sen läheisillä merialueillakin. Suomelle solidaarisuuskysymykset ovat tärkeitä ja Välimeren maiden turvallisuusuhat ovat uhkia koko Euroopalle. Venäjän hyökättyä Ukrainaan turvallisuusympäristö on muuttunut, ja nyt itäinen Eurooppa on uhattuna tavalla, johon Euroopan unioni ei ole tottunut. EU:n sotilaallisia rakenteita ja toimintatapoja ei ole rakennettu laajamittaista sodan uhkaa vastaan.

Kollektiivinen puolustus on edelleen Naton perustehtävä. Sen sijaan EU voi tukea jäsenmaita turvallisuus- ja puolustuskysymyksissä muilla tavoilla. Näitä ovat pakotteiden asettaminen, diplomaattiset keinot, lainsäädännön vahvistaminen, tuki kokonaisturvallisuuden ja varautumisen toimintatapojen rakentamiselle sekä rahoitus puolustuskyvyn ja puolustusteollisuuden tuotantokyvyn kasvattamiselle. Yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa EU:n ja Naton toimet täydentävät toisiaan. EU:n keskeiset, mutta Natolta puuttuvat keinot ovat kyky asettaa pakotteita, säätää lakeja ja asetuksia sekä rahoitus, joka on moninkertainen Natoon verrattuna.

Ukrainan sota on ollut merkittävä herätys EU:n yhteiselle turvallisuus- ja puolustuspolitiikalle. Se on johtanut suurempaan puolustuskyvyn kehittämiseen, strategisen autonomian tavoitteluun, tiiviimpään yhteistyöhön Naton kanssa sekä lisääntyneeseen panostukseen kyberpuolustukseen. Sota on myös tuonut esiin EU:n mahdollisuuden ja tarpeen osallistua entistä aktiivisemmin globaalien turvallisuushaasteiden ratkaisemiseen ja tukenut jäsenvaltioiden puolustusresurssien lisäämistä.

EU:n toiminta perustuu sopimuksiin ja neuvoston päätöksiin. Keskeisimpiä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan vaikuttaneita sopimuksia ovat Maastrichtin sopimus (1993), Amsterdamin sopimus (1999) sekä Lissabonin sopimus (2009), joka on myös EU:n perussopimus.

EU:n perussopimus (Lissabonin sopimus 2009) ja uudet rakenteet

EU määritti yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) toteuttamisen perusteet Lissabonin sopimuksessa, joka tuli voimaan 2009. Se on luonut politiikan toimeenpanoon tarvittavat rakenteet. Perussopimuksen mukaan:

1. Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on osa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se turvaa EU:n operatiivisen toimintakyvyn, joka perustuu siviili- ja sotilasvoimavaroihin. EU voi käyttää niitä alueensa ulkopuolella rauhanturvaamiseen, konfliktinestoon ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamiseen YK:n peruskirjan mukaisesti. Tehtävät toteutetaan jäsenvaltioiden voimavaroilla.
2. Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka käsittää EU:n asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan. Se johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio tekee tätä koskevan päätöksen oman valtiosääntönsä vaatimusten mukaisesti.

3. EU:n yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta määrätään Lissabonin sopimuksen artikloissa 42 ja 43.
4. Jäsenvaltiot sitoutuivat myös asteittain parantamaan sotilaallisia voimavarojaan. Lissabonin sopimuksella määritettiin tehtävät vuonna 2004 perustetulle Euroopan puolustusvirastolle (European Defence Agency, EDA).

EU:n perussopimuksen keskeinen puolustuskysymyksiin liittyvä artikla on Keskinäisen avunannon velvoite (Art. 42.7), jonka mukaisesti:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.

Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Toinen uusi asia Lissabonin sopimuksessa oli yhteisvastuulauseke (artikla 222):

1. ”Unioni ja sen jäsenvaltiot toimivat yhdessä yhteisvastuun hengessä, jos jäsenvaltio joutuu terrori-iskun taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden kohteeksi. Unioni ottaa käyttöön kaikki käytettävissään olevat välineet, mukaan lukien jäsenvaltioiden sen käyttöön asettamat sotilaalliset voimavarat:
2. a) – torjuakseen terrorismin uhan jäsenvaltioiden alueella
   – suojellakseen demokraattisia instituutioita ja siviiliväestöä mahdolliselta
   terrori-iskulta;
   – antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten
   pyynnöstä terrori-iskun tapahtuessa;
3. b) antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten pyynnöstä luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden tapahtuessa.
4. Jos jäsenvaltio joutuu terrori-iskun kohteeksi taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden uhriksi, muut jäsenvaltiot antavat sille apua sen poliittisten elinten pyynnöstä. Tätä tarkoitusta varten jäsenvaltiot sovittavat yhteen toimensa neuvostossa.
5. Neuvosto tekee komission ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan yhteisestä ehdotuksesta päätöksen, jossa määritellään säännöt, joiden mukaisesti unioni panee täytäntöön tämän yhteisvastuulausekkeen. Neuvosto tekee ratkaisunsa Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 31 artiklan 1 kohdan mukaisesti, jos päätöksellä on merkitystä puolustuksen alalla. Asiasta ilmoitetaan Euroopan parlamentille. Neuvostoa avustavat tämän kohdan soveltamisalalla poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa kehitettyjen rakenteiden tukemana sekä 71 artiklassa tarkoitettu komitea, jotka antavat sille tarvittaessa yhteisiä lausuntoja, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 240 artiklan soveltamista.
6. Jotta unioni ja sen jäsenvaltiot voisivat toimia tehokkaasti, Eurooppa-neuvosto arvioi säännöllisesti unioniin kohdistuvia uhkia.”

Euroopan unionin sotilaallisen puolustusyhteistyön perustan luovat sopimukset, sitoumukset ja strategiat.

Sopimus Euroopan unionista (SEU) sisältää pääasiassa EU:n perusteisiin ja institutionaaliseen järjestelmään sekä EU:n ulkoiseen toimintaan liittyviä yleisiä määräyksiä sekä sotilaallisesti merkittäviä unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevia määräyksiä (artiklat 42–36). Yhdessä sopimuksen Euroopan unionin toiminnasta kanssa se muodostaa EU:n perusteita ja toimintaa koskevien sääntöjen kokonaisuuden.

Sopimus Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) koskee merkittäviltä osin EU:n toimialaan kuuluvia politiikanaloja, joihin sopimuksessa määritellään EU:n toimivalta. Sopimus sisältää yleisiä periaatteita sekä EU:n toimielinjärjestelmää ja päätöksentekomenettelyä koskevia määräyksiä. Sotilaallisesti merkittävimpiä ovat sopimuksen 5. ja 6. osa, jotka säätelevät unionin ulkoista toimintaa ja toimielinjärjestelmää.

Pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PRY) sitoumukset perustuvat 25 EU-maan vuonna 2017 solmimaan yhteiseen sopimukseen keskinäisen puolustusyhteistyönsä syventämisestä. Sopimukseen sisältyy viiteen kokonaisuuteen ryhmitellyt 20 oikeudellisesti pitävää sitoumusta, jotka liittyvät puolustusmateriaalihankintoihin, suorituskyvyn kehittämiseen ja operatiiviseen valmiuteen. Jäsenmaat raportoivat sitoumusten toteutumisesta vuosittain kansallisella toimeenpanosuunnitelmallaan.

Euroopan unionin globaalistrategia (EUGS, 2016) on EU:n päivitetty doktriini unionin ja sen jäsenmaiden puolustuksen ja turvallisuuden tehostamiseksi, siviilien suojelemiseksi, jäsenvaltioiden asevoimien välisen yhteistyön järjestämiseksi sekä maahanmuuton ja kriisien hallitsemiseksi. Se hyväksyttiin vuonna 2016.

Turvallisuus- ja puolustusalan strateginen kompassi (2022) määrittelee EU:n yhteisen strategisen vision turvallisuuden ja puolustuksen alalle. Se sisältää yhteisen arvion strategisesta ympäristöstä, selkeät tavoitteet, keinot tavoitteiden saavuttamiseksi sekä aikataulut, joiden perusteella edistymistä voidaan mitata. Kompassi lähestyy kokonaisuutta neljästä näkökulmasta, jotka ovat kriisinhallinta, kansalaisten suojelu, puolustuskyvyn kehittäminen ja kumppanuudet.