Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisen ajattelun juuret ovat vahvasti uudisasukkaiden ja valtion perustajien kokemuksissa 1700- ja 1800-luvuilta. Sieltä kumpuaa käsitys ”kohtalon antamasta tehtävästä” tai ”kutsumuskohtalosta” (Manifest destiny), joka tarkoittaa amerikkalaisten arvojen edistämistä ja siihen liittyen myös valtion alueen ja vallan laajentamista. Manifest destiny -ajattelu perustuu seuraaviin käsityksiin:

• Amerikan kansalla ja sen instituutioilla on erityisen hyvät ja kunnialliset ominaisuudet.
• ”Amerikkalainen missio” kuvastuu voimakkaasti uudisraivaajien ja lännen valloituksen tarinassa.
• Kohtalo on määrännyt amerikkalaiset edistämään erinomaisia arvojaan.

Amerikkalaisilla oli käsityksensä mukaan ”jumalallinen velvollisuus” laajentaa liittovaltion aluetta itärannikolta koko mantereen poikki länteen. Tällaista ajattelutapaa on sittemmin sovellettu muuallakin maailmassa, ja omille toimille on haettu oikeutusta ”kutsumuskohtalosta”.

Yhdysvaltojen syntyvaiheisiin liittyy myös käsitys siitä, että Yhdysvallat on ainutlaatuinen ja poikkeaa edukseen muista maista (American exceptionalism). Tämän perusteella amerikkalaisilla on missio ja jopa oikeus muokata muuta maailmaa mieleisekseen. Nykyisinkin on poliitikkojen keskuudessa suosittua puhua tärkeästä, missiotaan toteuttavasta, ”korvaamattomasta kansakunnasta” (Indispensable Nation), jonka odotetaan pitävän yllä järjestystä maailmalla.

Geopoliittinen perusta Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikalle syntyi 1800-luvulla ”Monroen oppina”. Sen mukaisesti Amerikan mantereella ja sen lähiympäristössä ovat oikeutettuja käyttämään valtaa vain amerikkalaiset, käytännössä yleensä Yhdysvallat. Oppi voidaan pelkistää sanontaan ”Amerikka amerikkalaisille”. Sitä on usein tulkittu Yhdysvaltojen oikeudeksi pitää muiden mantereiden valtiot pois myös Etelä-Amerikasta ja toisaalta vaatimukseksi pidättyä laajentamasta Yhdysvaltojen valtaa ja sitoumuksia muualle, jolloin on ollut kysymys ”eristäytymispolitiikasta” (isolationismista). Tämän perusteella Yhdysvallat pidättäytyi ottamasta kantaa tai sekaantumasta Euroopan politiikkaan 1800-luvulla. Ensimmäisen maailmansodan alettua Yhdysvallat tuki Britanniaa ja Ranskaa, mutta lähti sotaan mukaan vastahakoisesti ja vasta sodan loppuvaiheessa 1917.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat vetäytyi pian Euroopasta ja palasi aiempaan eristäytymispolitiikkaansa. Toisen maailmansodan alettua toistui sama kuvio: Yhdysvallat pysyi sodasta sivussa siihen saakka, kunnes Japani teki yllätyshyökkäyksen Pearl Harboriin joulukuussa 1941. Myös toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat veti lähes kaikki joukkonsa pois Euroopasta ja palasi takaisin vasta kylmän sodan asetelman muotoutuessa ja Neuvostoliiton uhan vastapainoksi.

Suurvaltojen kilpailu maailman herruudesta on herännyt uudelleen kylmän sodan jälkeisen 20–25 vuoden mittaisen suvantovaiheen jälkeen. Muutos on suuri ja vaikuttaa yhä enemmän Yhdysvaltojen ulko-, turvallisuus- ja myös puolustuspolitiikkaan. Muutoksen syynä on Venäjän toiminta ja erityisesti Kiinan voimistuminen, joka näkyy niiden sotilaallisen voiman kasvattamisena, ulkopolitiikan jyrkentymisenä sekä Yhdysvaltojen globaalin johtoaseman avoimena haastamisena. Yhdysvallat ei kuitenkaan aio luopua asemastaan, vaan lisää aktiivisuuttaan kansainvälisessä politiikassa, lujittaa ja laajentaa liittolais- ja kumppaniverkostoaan sekä pyrkii myös vahvistamaan sotilaallisia vaikuttamiskeinojaan ja kehittämään uusia. Se ei halua jäädä puolustuskannalle ja tyytyä reagoimaan haastajiensa siirtoihin, vaan pyrkii aktiivisuudella säilyttämään johtoasemansa.

Yhdysvallat on jo jonkin aikaa nähnyt päävastustajakseen Kiinan, ja Aasian–Tyynenmeren alue on muodostunut sen turvallisuuspolitiikan ja asevoimien painopistesuunnaksi. Vuonna 2022 julkaistuissa kansallisessa turvallisuusstrategiassa (National Security Strategy, NSS), kansallisessa puolustusstrategiassa (National Defense Strategy, NDS) ja kansallisessa sotilasstrategiassa (National Military Strategy, NMS) kussakin nostetaan Kiina Yhdysvaltojen suurimmaksi uhaksi ja tärkeimmäksi vastustajaksi sekä korostetaan tarvetta ylläpitää ja lisätä Yhdysvaltojen pelotetta ja pidäkettä Kiinan suuntaan. Kylmän sodan jälkeen toissijaiseksi näyttämöksi jäänyt Eurooppa on jälleen Ukrainan sodan ja Venäjän toiminnan vuoksi nousemassa voimakkaammin esille Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikassa. Sotilasstrategiassa korostetaan erityisesti sitä, että Yhdysvalloilla on ensi kertaa vastustajana samaan aikaan kaksi ydinasevaltiota (Kiina ja Venäjä). Pohjois-Korea, Iran ja äärijärjestöt ovat edellä mainituissa strategioissa nyt vain sivujuonteena.

Yhdysvaltojen asenne Ukrainan ja Venäjän sotaan on kaksijakoinen: toisaalta Yhdysvallat ei ole eikä halua olla suoraan mukana konfliktissa, mutta toisaalta se on tuominnut jyrkästi Venäjän toiminnan ja tukenut Ukrainaa massiivisesti lahjoittamalla sille suuret määrät aseita ja asejärjestelmiä, antamalla sille koulutus- ja asiantuntija-apua sekä jakamalla sille tiedustelutietoa. Ukrainassa ei tiettävästi ole yhdysvaltalaisia taistelujoukkoja, mutta todennäköisesti yhdysvaltalaisia sotilaita koulutus- ja neuvonantajatehtävissä. Yhdysvallat on lahjoittanut eri mekanismeilla huomattavat määrät yhä kehittyneempiä asejärjestelmiä, ja samalla kannustanut myös muita liittolais- ja kumppanimaita samaan.

Tieto Yhdysvaltojen asenteesta Ukrainan ja Venäjän sotaan on edelleen epävakaa ja osin ristiriitainen, sillä se riippuu paljolti presidentti Trumpin hallinnon linjauksista ja neuvotteluista. Trump on korostanut ratkaisun etsimistä neuvottelupöydässä, mutta on antanut ristiriitaisia signaaleja, kuten neuvonut Ukrainaa ja Venäjää pysäyttämään rintamalinjat nykyisiin asemiin.

Yhdysvaltojen arktinen strategia

Yhdysvaltojen Arktisen alueen strategia 2024 perustuu tammikuussa 2024 julkaistuun puolustusministeriön (DoD) Arktisen alueen strategiaan. Tämä asiakirja päivittää ja keskittyy puolustusnäkökulmiin presidentti Bidenin hallinnon vuonna 2022 julkaisemaan laajempaan Arktisen alueen kansalliseen strategiaan (NSAR). Uudessa strategiassa painotetaan Yhdysvaltojen puolustuskyvyn vahvistamista alueella kasvavan kilpailun vuoksi, erityisesti Kiinan ja Venäjän lisääntyvän toiminnan myötä.

Puolustusministeriö toteuttaa ”monitor and respond” (seuraa ja reagoi) -lähestymistapaa, johon kuuluu kolme toimintalinjaa:

1. Yhteisjoukkojen kykyjen parantaminen: Keskittyminen valvontajärjestelmien, viestinnän sekä tiedustelu-, valvonta- ja tiedustelukykyjen (ISR) parantamiseen, mukaan lukien avaruusperusteisten kykyjen kehittäminen.
2. Yhteistyö liittolaisten ja kumppaneiden kanssa: korostetaan yhteistyötä arktisten liittolaisten kanssa, erityisesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyksien jälkeen. Tavoitteena on tehostaa pelotetta, rakentaa yhteensopivuutta ja jakaa tietoa Arktisesta ympäristöstä.
3. Kalibroidun läsnäolon harjoittelu: sisältää säännölliset sotaharjoitukset ja operaatiot arktisella alueella, jotta varmistetaan joukkojen valmius toimia vaativissa olosuhteissa.

Pääasialliset uhat ja haasteet

• Geopoliittinen kilpailu: strategiassa mainitaan Kiinan ja Venäjän kasvava yhteistyö arktisella alueella ja niiden pyrkimykset lisätä vaikutusvaltaansa.
• Ilmastonmuutos: skenaariot, joissa jään sulaminen avaa uusia meriväyliä ja lisää ihmisen toimintaa, korostavat onnettomuuksien ja virhearvioiden riskiä.

Vaikka puolustusministeriön strategia keskittyy turvallisuuteen, se tukee laajempaa kansallista strategiaa, jonka neljä pilaria ovat:

• Turvallisuus: pelotteiden estäminen ja Yhdysvaltojen etujen puolustaminen.
• Ilmastonmuutos ja ympäristönsuojelu: ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutuminen ja päästöjen vähentäminen.
• Kestävä taloudellinen kehitys: investoiminen infrastruktuuriin ja elinkeinojen parantaminen Alaskassa.
• Kansainvälinen yhteistyö: institutionaalisen yhteistyön tukeminen, mukaan lukien Arktinen neuvosto, huolimatta Venäjän aggressiosta.

Strategian toteuttaminen edellyttää yhteistyötä useiden kumppaneiden kanssa:

• Arktiset liittolaiset: erityisesti Kanada ja muut Nato-maat.
• Valtion, paikalliset ja Alaskan alkuperäiskansojen viranomaiset: alkuperäiskansojen tietämys arktisesta toimintaympäristöstä on elintärkeää.
• Liittovaltion virastot: puolustusministeriön ja Rannikkovartioston välinen yhteistyö on keskeistä, sillä Rannikkovartiosto päivittää omaa arktisen alueen strategiaansa.