Yhdysvaltojen suorittamat Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkien pommittamiset 15–20 kilotonnin ydinpommeilla elokuussa 1945 aloittivat ydinaseaikakauden. Pian sen jälkeen alkoi länsivaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota, jossa osapuolina olivat Yhdysvallat liittolaisineen ja Neuvostoliitto ns. satelliittivaltioineen. Kylmä sota oli suurvaltakilpailua ja kamppailua maailman herruudesta, ja ydinaseiden omistamisella oli siinä suuri rooli. Ydinaseet, jotka oli tarkoitettu sodankäyntiin ja sodan voittamiseen, saivat kasvavaa poliittista merkitystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineinä. Ydinaseiden omistamisesta tuli suurvalta-aseman tai ainakin kansainvälisessä politiikassa varteenotettavan valtion tunnusmerkki.

Myös Neuvostoliitto halusi oman ydinaseen ja onnistuikin vakoilulla hankkimaan riittävästi tietoja Yhdysvaltojen ydinaseesta. Neuvostoliitto pystyi jo vuonna 1949 räjäyttämään ensimmäisen ydinlatauksensa, joka oli kopio Yhdysvaltojen ydinaseesta. Ennen pitkää ydinasevarustelu kiihtyi hallitsemattomaksi, vaikka sitä yritettiin hillitä mm. YK:n kautta.

Yhdysvallat jatkoi ydinasekehittelyä tavoitteenaan yhä voimakkaampia ydinaseita. Fuusiotekniikka oli askel vetypommiin. Yhdysvallat räjäytti ensimmäisen vetypomminsa vuonna 1952, mutta Neuvostoliitto seurasi perässä ja onnistui räjäyttämään oman vetypomminsa jo seuraavana vuonna 1953. Neuvostoliitossa jatkettiin vetypommien kehittämistä yhä voimakkaammiksi, ja huippuna oli vuonna 1961 Novaja Zemljan saarella arktisella alueella räjäytetty kaikkien aikojen voimakkain ydinlataus, 50 megatonnin vetypommi ”Tsar-bomba”. Kahdeksan metriä pitkä ja kaksi metriä leveä pommi painoi 27 tonnia. Neuvostoliitto pyrki demonstroimaan Yhdysvalloille sotilaallista mahtiaan. Räjähdyksen voimakkuus oli peräti 1570-kertainen verrattuna Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettuihin amerikkalaisiin pommeihin. Samaa ydinaseuhoamista oli se, että Neuvostoliitto asensi 1970-luvun lopulla 25 megatonnin ydinkärjen mannertenväliseen ohjukseen (R-36UTTh, Nato-nimi SS-18 Satan), jonka kantama oli peräti 16 000 kilometriä. Myös Yhdysvallat varusti joitakin mannertenvälisiä ohjuksiaan megatonniluokan ydinkärjillä, mutta ei niin voimakkailla kuin Neuvostoliitto.

Pian Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ydinaseiden valmistumisen jälkeen myös Britannia alkoi kehitellä omaa ydinasettaan, osin Yhdysvaltojen avulla. Ensimmäinen ydinlataus räjäytettiin vuonna 1952 Australiassa. Vetypommin rakentaminen oli sen jälkeen vuorossa, ja se saatiin räjäytettyä täysitehoisena vuonna 1957 Tyynellämerellä, jolloin Britanniasta tuli kolmas vetypommin kehittänyt valtio. Ranska seurasi pian perässä ja räjäytti ensimmäisen ydinlatauksensa siirtomaassaan Algeriassa vuonna 1960 sekä vetypommin vuonna 1968 omistamallaan Polynesian saaristoalueella Tyynellämerellä.

Kiina halusi ydinasevaltioksi jo 1950-luvulla, koska Yhdysvalloilla oli ydinaseita. Aluksi Kiina sai ydinteknologiaa Neuvostoliitosta, mutta se yhteistyö päättyi maiden välien katkeamiseen vuonna 1960. Kiinan jatkoi ydinasekehittelyä omin voimin, ja ensimmäinen ydinkoe tehtiin vuonna 1964 Sinkiangissa (nyk. Xinjiangin uiguurialue), ja ensimmäinen vetypommi räjäytettiin vuonna 1967. Kiina määritteli ydinasepolitiikakseen alusta alkaen sen, ettei Kiina käytä ydinasettaan ensimmäisenä (No First Use). Toinen jo varhain ilmoitettu tavoite on ollut, että Kiina pitää ydinaseidensa määrän vain sillä tasolla, että sillä on mahdollisen hyökkääjän ensi-iskua ehkäisevä vaikutus. Kiina ei ole suostunut kansainväliseen ydinaseriisuntaan tai edes valvontaan vedoten ydinaseidensa pieneen määrään verrattuna Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon/Venäjään. Kiina on ryhtynyt 2000-luvulla modernisoimaan ja laajentamaan ydinpelotettaan.

Israel, joka on koko itsenäisyytensä ajan ollut enemmän tai vähemmän vihamielisten muslimimaiden uhkaama, hankki ydinasekyvyn tiettävästi jo 1960-luvulla ja on kehittänyt olemassaolonsa turvaksi uskottavan ydinasekyvyn. Israelin ydinasepolitiikkaan kuuluu, että se ei myönnä eikä kiistä omistavansa ydinaseita. Se ei ole liittynyt kansainväliseen ydinsulkusopimukseen (NPT). Israel on allekirjoittanut ydinkoekieltosopimuksen (CTBT), mutta ei ole ratifioinut sitä. Israelia pidetään de facto -ydinasevaltiona.

Intia liittyi ydinasevaltioiden joukkoon ensimmäisellä ydinkokeellaan vuonna 1974. Taustalla oli naapurimaan ja uhaksi koetun Kiinan ydinaseen valmistuminen vuonna 1964 sekä myös Intian ja sen arkkivihollisen Pakistanin välinen sota vuonna 1971.

Intian hankittua ydinasekyvyn oli vain ajan kysymys, milloin myös Pakistan hankkisi sellaisen. Pakistan räjäytti ensimmäisen ydinlatauksena vuonna 1998 ja sai ydinteknologiaa ja osaamista Kiinasta.

Pohjois-Korean diktatuuri väittää kehittäneensä ydinaseen. Läntisten arvioiden mukaan sillä on valmiina muutamia ydinkärkiä, mutta ainakaan toistaiseksi vielä riittämätön kyky niiden toimittamiseen lähialuetta kauempana olevaan maaliin.

Irania on jo vuosia epäilty yrityksistä rakentaa ydinaseita, mutta kansainvälinen vastustus on ollut voimakasta pakotteineen, joista maan talous on vakavasti kärsinyt. Yhdysvallat ja Israel ovat myös käyttäneet asevoimaa pyrkiessään tuhoamaan Iranin ydinaseohjelman. Israel pitää Irania ja sen mahdollista ydinasekykyä olemassaoloaan uhkaavana eli eksistentiaalisena uhkana ja on sen takia ollut valmis kaikkiin keinoihin estääkseen Irania saamasta ydinaseita.

Viime vuosina kansainvälinen jännite on kasvanut turvallisuusympäristössä tapahtuneiden nopeiden ja dramaattisten muutosten seurauksena. Se on aikaansaanut myös ydinasepoliittista keskustelua, joka oli verrattain vähäistä kylmän sodan jälkeen. Kansainvälisessä keskustelussa on noussut esille joidenkin ydinaseettomien valtioiden kiinnostus oman ydinpelotteen hankkimiseen.

Yhdysvaltojen monien liittolaismaiden luottamus on alkanut horjua esimerkiksi Nato-jäsenyyden mukaisiin turvallisuustakuisiin eli viime kädessä Yhdysvaltojen ”ydinasesateenvarjon” antamaan suojaan. Euroopassa on herännyt keskustelua ”strategisesta autonomiasta” ja Euroopan omasta ydinpelotteesta, mahdollisesti osana Naton kokonaispelotetta.

Oheiseen kuvaan on merkitty vuoden 2025 arvio ydinaseiden (ydinkärjet ja pommit) määrästä viidessä virallisessa ydinasevaltiossa (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Britannia ja Ranska) sekä Israelissa, Intiassa, Pakistanissa ja Pohjois-Koreassa.

Lopetetut ydinaseohjelmat

Ydinaseiden hallitsematon leviäminen näytti varsinkin 1960-luvulla väistämättömältä. On kuitenkin ainakin kaksi esimerkkiä valtioista, joilla on ollut vakavasti otettava ja pitkälle kehittynyt ydinaseohjelma, mutta jotka ovat luopuneet siitä.

Ruotsi aloitti pian toisen maailmansodan jälkeen salaisen ydinaseohjelman Neuvostoliiton kasvavan uhan vuoksi. 1950-luvun lopulla siitä puhuttiin julkisesti ydintutkimustoimintana, jonka tarkoitus oli kehittää suojautumiskeinoja ydinaseiden uhkaa vastaan. Hanketta edistettiin aktiivisimmin 1960-luvulla. Kun kansainvälinen paine ydinaseiden leviämistä vastaan kasvoi, vuonna 1968 saatiin aikaan ydinsulkusopimus (NPT) eli sopimus, jolla pyrittiin estämään ydinaseiden leviämistä. Ruotsi päätti liittyä siihen poliittisista ja myös taloudellisista syistä, ja ydinaseohjelma ajettiin alas vuoteen 1972 mennessä. Yhtään ydinpommia ei ehditty rakentaa. Ydinaseita koskeva tutkimustoimintaa on kuitenkin jatkettu, mikä on pitänyt aihepiiriä koskevan tiedon tason hyvällä tasolla.

Toinen ydinaseohjelmasta luopunut valtio on Etelä-Afrikka. Siellä ohjelma alkoi ensimmäisen ydinvoimalan rakentamisesta 1960-luvun puolivälissä Yhdysvaltojen tuella, mutta muuttui 1980-luvun alussa ydinaseohjelmaksi. Etelä-Afrikka ei allekirjoittanut NPT-ydinsulkusopimusta. Salaisen ydinaseohjelman aikana rakennettiin 1980-luvun loppuun mennessä valmiiksi kuusi ydinkärkeä, ja samaan aikaan kehitettiin niitä varten ballistista ohjusta. Ydinaseiden ja ohjusten hankkimisen taustalla on arvioitu olleen tavoite saavuttaa kansainvälisesti tunnustettu asema apartheid-politiikasta huolimatta. Lisäksi naapurimaiden taholta koettiin uhkaa, koska vuonna 1975 itsenäistyneet Mosambik ja Angola ajautuivat pian sisäisiin levottomuuksiin, joissa oli mukana Neuvostoliiton aseistamia kommunisteja. Vuonna 1991 Etelä-Afrikka lopetti ydinaseohjelmansa ja sulki ydinkoealueensa ja uraanin väkevöittämislaitoksensa sekä liittyi NPT-sopimukseen. Ydinaseohjelman lopettamispäätöksen jälkeen valmiit ydinkärjet purettiin. Päätös ajoittui maan hallinnon vaihtumiseen apartheid-järjestelmästä kommunistimielisen ANC-puolueen valtaan. On arveltu, että valkoinen hallinto, joka joutui luopumaan vallasta, halusi välttää ydinaseiden päätymisen uuden ANC-hallinnon käsiin ja sitä kautta mahdollisesti Kuubaan, Iraniin, Libyaan tai Palestiinan vapautusjärjestölle PLO:lle.