Islannin ulkopolitiikkaan vaikuttavia perustekijöitä ovat Yhdysvallat, Nato ja muut Pohjoismaat. Tärkein on ollut suhde Yhdysvaltoihin. Islanti on ollut Pohjoismaiden neuvoston jäsen sen perustamisesta (1952) alkaen.

Vuonna 1975 Islanti laajensi kalastusrajaansa 200 meripenikulmaan saakka pyrkien vähentämään ulkomaalaisten troolarien turskanpyyntiä Islannin lähivesillä. Seurauksena oli kahakoita varsinkin brittiläisten kalastajien kanssa. YK:n ja Naton välityksellä käytyjen sovintoneuvottelujen päätteeksi Islanti sai pitää 200 meripeninkulman kalastusrajansa.

Kalastus on vaikuttanut Islannin politiikkaan myös Euroopan vapaakauppajärjestelyissä. Maassa on ollut laajaa vastustusta EU-jäsenyydelle, koska on pelätty, että Islanti voisi menettää määräysvaltansa aluevesiensä kalavarantoihin. Islanti on kuitenkin EFTA-vapaakauppajärjestön jäsen vuodesta 1970 ja Norjan tavoin mukana vuonna 1994 voimaan tulleessa ETA-vapaakauppasopimuksessa. ETA-sopimus takaa useimmille islantilaisille kalatuotteille tullivapaan pääsyn EU:n sisämarkkinoille, mutta EU-maiden kalastajilla on oikeus vuosittaiseen saaliskiintiöön Islannin vesiltä.

Uusi Islannin ulkopolitiikkaan vaikuttava tekijä on Kiinan kasvava rooli arktisella alueella. Kiinan suurempi kiinnostus Islantiin on alkanut vasta 2010-luvulla ja liittyy ilmaston lämpenemisen seurauksiin arktisilla alueilla. Kiinan näkökulmasta Islannin sijainti tulevan ”merellisen silkkitien” arktisen haaran (Polar Silk Road) läntisessä päässä on hyödyllinen. Kiinalaisia houkuttelevat myös Pohjois-Atlantin ja Jäämeren kalavarannot sekä mahdolliset öljy- ja maakaasuesiintymät. Islanti ja Kiina solmivat keskinäisen vapaakauppasopimuksen vuonna 2013 osana Kiinan bilateraalista diplomatiaa Jäämeren rannikkovaltioiden kanssa. Kiina on tehnyt merkittäviä investointeja Islannin talouteen.