Islannin turvallisuuspolitiikka on muotoutunut maan strategisesti tärkeän sijainnin seurauksena. Islanti on keskellä Pohjois-Atlanttia sekä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välisten merikuljetusyhteyksien äärellä. Tämä on vaikuttanut Islannin turvallisuuspoliittiseen asemaan toisesta maailmansodasta alkaen.

Islanti päätti liittyä Natoon sen perustamisvaiheessa 1949 sillä ehdolla, ettei maahan sijoiteta muiden Nato-maiden joukkoja rauhan aikana, eikä Islantia vaadita perustamaan omia puolustusvoimia.

Islannin turvallisuus on kaksinkertaisesti varmistettu: Naton turvallisuustakuiden lisäksi Islannilla on Yhdysvaltojen kanssa erillinen puolustussopimus vuodelta 1951. Siinä Yhdysvallat sitoutui vastaamaan Islannin puolustuksesta. Yhdysvallat perusti Islantiin sotilaallisen komentorakenteen ja vastaavat joukot (Iceland Defense Force, IDF). Kylmän sodan päätyttyä Yhdysvaltojen ja Naton sotilaallinen mielenkiinto Pohjois-Atlantin merialueeseen hiipui. Yhdysvallat supisti IDF:n toimintaa, luopui Keflavikin lentotukikohdasta vuonna 2006 sekä lopuksi lakkautti IDF:n vuonna 2011. Yhdysvallat ja muut Nato-maat ovat kuitenkin järjestäneet sotaharjoituksia Islannissa.

Islannilla ei ole omia puolustusvoimia eikä puolustusministeriötä. Ainoat turvallisuusviranomaiset ovat poliisi ja rannikkovartiosto, jotka ovat oikeusministeriön alaisia. Ulkoministeriössä on turvallisuus- ja puolustusasioiden pääosasto (Directorate for Security and Defence), jonka päällikkö osallistuu kansainvälisiin puolustusalan yhteistyökokouksiin tittelillä ”Chief of Defence Island”. Islanti osallistuu myös Pohjoismaiden NORDEFCO-yhteistyöhön. Puolustusministeritason kansainvälisiin kokouksiin osallistuu usein Islannin ulkoministeri. Vuonna 2016 Islanti perusti Kansallisen turvallisuusneuvoston.

Ulkoministeriön alaisuudessa on, noin 30 henkilön kevyesti aseistettu kriisinhallintayksikkö (Íslenska Friðargæslan), joka on osallistunut kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin Kosovossa ja Afganistanissa.

Rannikkovartioston päätehtävät liittyvät merivalvontaan ja meripelastukseen, mutta sillä on myös sotilaallisia tehtäviä. Amerikkalaisten lähdön jälkeen Keflavikin tukikohta jäi rannikkovartioston haltuun. Se vastaa myös maan ilmavalvonnasta, joka on osa Naton integroitua ilmapuolustusta. Ilmavalvontaan (Iceland Air Defence System, IADS) kuuluu neljä tutka-asemaa, viestijärjestelmä sekä Keflavikissa oleva ilmavalvontakeskus (Control and Reporting Centre, CRC). Keskus välittää ilmatilannekuvaa Saksassa olevalle Naton ilmaoperaatiokeskukselle (Combined Air Operations Centre, CAOC).

Muiden Nato-maiden ilmavoimat ovat toteuttaneet vuodesta 2008 alkaen Islannin ilmatilan rauhanaikaista valvontaa (air policing) hävittäjäkoneilla samoilla periaatteilla kuin Baltian maissa. Rannikkovartiosto järjestää tarvittavat HNS-tukipalvelut (Host Nation Support).

Rannikkovartioston vahvuus on n. 250 henkilöä. Kalustoon kuuluu kolme ulkovartioalusta, vartioveneitä, huoltoalus, merivalvontalentokone (Dash-8) sekä kolme keskiraskasta helikopteria (Super Puma, Airbus H225). Rannikkovartioston vuosibudjetti on noin 50 miljoonaa euroa.

Sotilasstrateginen maantiede ei muuttunut kylmän sodan jälkeen, ja Pohjois-Atlantin ns. GIUK-kapeikko on edelleen olemassa. Venäjä on lisännyt laivastonsa toimintaa arktisilla merialueilla ja Pohjois-Atlantilla. Kun länsimaiden ja Venäjän suhteet ovat kiristyneet, Islannin merkitys on alkanut jälleen kasvaa. Yhdysvallat on aktivoinut uudelleen 2. Laivaston, joka kylmän sodan aikana vastasi Yhdysvaltojen merivoimien toiminnasta Pohjois-Atlantilla. Yhdysvallat ja Nato vahvistavat sotilaallista valvonta- ja toimintakykyään Pohjois-Atlantilla ja Pohjois-Euroopassa, ja siihen tarvitaan taas Islantia.

I

Islannin tutkailmavalvonta. Lähde: http://www.iads.is/web/English/TheRadarAgency.html