Sotaan johtanut kehitys Venäjällä ja Ukrainassa
- Taustalla oli Venäjän tavoite suurvalta-aseman palauttamiseksi ja huoli lännen (Nato/EU) vaikutuksen leviämisestä itään.
- 2014 Venäjä aloitti sodan Ukrainassa valtaamalla Krimin niemimaan ja agitoimalla venäläismielisten ukrainalaisten ”vallankumouksen/kansannousun” sekä osallistumalla itse sotatoimiin Itä-Ukrainassa. Rintamalinjat vakiintuivat vuonna 2015 asemasodaksi vuoteen 2022 saakka.
- Vuosina 2020–2021 ja uudelleen 2021–2022 Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille pitäen samalla neuvotteluyhteyttä länteen ja pyrkien tuudittamaan lännen mahdollisuuteen diplomaattisesta ratkaisusta.
- 24.2.2022 Venäjä aloitti laajamittaisen operaation koko Ukrainan valtaamiseksi ja sen hallinnon vaihtamiseksi.
Presidentti Vladimir Putinin puhe 24. helmikuuta 2022 ”sotilaallisesta erityisoperaatiosta” Ukrainassa.
(Kuvaa klikkaamalla avautuu sivu josta voit katsoa videon)
Lisää aiheesta
Vuonna 1994 Ukraina sai turvatakuut niin sanotulla Budapestin sopimuksella vastineeksi siitä, että se luopui alueellaan olleista ydinaseista. Krimin asema ratkaistiin 1997 ”ystävyyssopimuksella” Venäjän kanssa. Tällöin Neuvostoliiton aikainen Mustameren laivasto jaettiin maiden kesken ja Venäjä sai oikeuden vuokrata käyttöönsä Krimillä olevan Sevastopolin laivastotukikohdan. Järjestely takasi Venäjälle kriittisen merireitin Mustallemerelle ja edelleen Välimerelle.
Venäjä on 2000-luvun sotilasdoktriineissaan ja muissa turvallisuuspoliittisissa asiakirjoissaan uhannut käyttää voimaa tavoitteidensa ajamiseksi. Lännessä näitä uhkauksia ei otettu todesta, vaan uskottiin taloudellisten ja muiden yhteiskunnallisten suhteiden estävän sodan mahdollisuuden. Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 presidentti Putin syytti Yhdysvaltoja siitä, että Yhdysvallat pyrki yksinapaiseen maailmanjärjestykseen muun muassa laajentumalla Natoa. Venäjän ulkopolitiikan linja jyrkentyi, mutta Euroopassa toivottiin yhä, että Venäjä sitoutuisi läntisiin ja demokraattisiin arvoihin. Vuonna 2008 Venäjä kävi lyhyen sodan Georgiaa vastaan, mutta viimeistään Krimin valtaaminen ja sodan aloittaminen myös Itä-Ukrainassa vuonna 2014 osoittivat Venäjän valmiuden sotilaallisen voiman käyttöön Euroopassa.
Venäjä on hakenut Ukrainan-politiikkansa perusteluja historiasta kuten Kiovan Rusin ajalta yli 1000 vuoden takaa, samoin Venäjän keisarikunnan ajalta, vuoden 1917 vallankumouksesta ja neuvostovallan alkuvuosilta sekä ukrainalaisten yhteistyöstä Saksan kanssa toisen maailmansodan aikana. Esille on nostettu myös 1950-luvulla tapahtunut Krimin ”lahjoittaminen” Venäjän neuvostotasavallasta Ukrainan neuvostotasavallalle ”täysin perusteettomasti”. Neuvostoliiton silloinen johtaja (ukrainalainen) Nikita Hruštšov toteutti siirron Venäjän ja Ukrainan 300-vuotisen liiton kunniaksi.
Monien venäläisten mieliin jäi traumoja kylmän sodan päättymisvaiheen tapahtumista kuten Varsovan liiton hajoamisesta, Baltian maiden itsenäistymisestä ja lopulta Neuvostoliiton hajoamisesta 1991. Entisen Varsovan liiton maat ja Baltian maat halusivat pikimmiten liittyä Natoon. Venäjä teki Naton kanssa sopimuksia, mutta todellista luottamusta ei syntynyt. Venäjä syytti länsivaltoja niin sanottujen ”värivallankumousten” leviämisestä Georgiaan, Ukrainaan ja osin Keski-Aasiaan. Venäjä katsoi, ettei länsi välittänyt sen näkökannoista Irakin, Afganistanin ja Libyan kriisien yhteydessä. Kun Kosovo irtautui 2000-luvun alkuvuosina lännen tuella slaavilaisesta Serbiasta, Venäjä tunsi jälleen, ettei sen intressejä otettu huomioon. Ukrainan kriisin ja sodan taustalla voidaan nähdä myös Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä käydyt lyhyet sodat ja niiden myötä syntyneet niin sanotut jäätyneet konfliktit Georgiassa, Armeniassa, Azerbaidžanissa ja Moldovassa. Viime vuosina Venäjä on ajanut etujaan sotilasoperaatioilla myös Afrikassa ja Syyriassa sekä asevoimien joukoilla että puolilaillistetuilla yksityisillä palkka-armeijajoukoilla (mm. Wagner).
Ukrainan kriisin ja sodan taustalla on myös Venäjän sisäiseen kehitykseen liittyviä tekijöitä. Venäjän nykyisen näkemyksen mukaan maassa vallitsi 1990-luvulla ”liian vapauden ja kaaoksen” aika. Presidentti Putin rakensi 2000-luvun alussa ennakoitavaa elämää kansalaisille sekä talouskasvuun tähtäävää politiikkaa, mutta samaan aikaan Venäjä muuttui vuosi vuodelta autoritaarisempaan suuntaan. Sen teki mahdolliseksi kansalaisten passiivisuus, politiikan vaihtoehdottomuus, kansalaisyhteiskunnan liikkumavaran kaventaminen sekä valtion tiukka mediakontrolli.
Kehitys kohti sotaa alkoi Ukrainan niin sanotusta oranssista vallankumouksesta (ensimmäinen Maidanin kansannousu) vuonna 2004. Silloin Venäjän tukema presidentti Viktor Janukovytš hävisi uusintavaalit, ja hänen tilalleen valittiin länsimielinen Viktor Juštšenko. Edistystä kansalaisten tulevaisuudennäkymiin ei kuitenkaan tullut muun muassa länsimielisten ukrainalaisten eripuraisuuden vuoksi. Janukovytš voitti seuraavat, vuoden 2010 presidentinvaalit. Silloin käynnissä ollut Ukrainan lähentymisprosessi EU:n kanssa kariutui Janukovytšin aktiivisten toimien vuoksi. Tämä puolestaan aiheutti ns. toisen Maidanin kansannousun, joka kulminoitui väkivaltaisuuksiin helmikuun lopussa 2014 ja lopulta presidentin pakenemiseen Venäjälle. Sen jälkeen Venäjä valtasi yllätyshyökkäyksellä Krimin ja aloitti sodan myös Itä-Ukrainassa. Kevääseen 2015 mennessä sotatilanne jähmettyi asemasodaksi Luhanskin ja Donetskin alueilla. Neuvotteluja sodan lopettamiseksi käytiin useaan otteeseen Minskissä Valko-Venäjällä, mutta tehdyt sopimukset eivät pitäneet. Venäjä nosti esiin sopimusten epäonnistumiset myös sodan perusteluissaan.
Kesällä 2021 presidentti Putin kyseenalaisti lehtikirjoituksessaan julkisesti Ukrainan valtiollisen olemassaolon oikeutuksen. Putinin ja Yhdysvaltain presidentin Bidenin kesken käytiin Genevessä neuvotteluja ”uudesta suhteesta ja maiden intressien yhteensovittamisesta”, mutta neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin. Joulukuussa 2021 Venäjä julkaisi jyrkän, lännelle suunnatun vaatimuslistan Venäjän turvallisuusintressien huomioon ottamisesta, mutta lännen oli mahdoton hyväksyä listaa. Venäjä haastoi neuvotteluihin Yhdysvallat, Naton, ETYJ:n ja kaikki EU:n jäsenmaat, mutta sai kylmähköjä vastauksia. Samaan aikaan Venäjä jatkoi joukkojensa keskittämistä Ukrainan rajoille. Moskovassa käyneille Ranskan ja Saksan johtajille Macronille ja Scholzille vakuutettiin ratkaisun olevan vielä mahdollinen sodan välttämiseksi.
Helmikuun lopulla 2022 järjestettiin Venäjän turvallisuusneuvoston teatraalinen julkinen kokous, jossa Itä-Ukrainan separatistialueet tunnustettiin itsenäisiksi valtioiksi. Pitkään valmisteltu laajamittainen hyökkäys Ukrainaan aloitettiin 24.2. Venäjän propagandan mukaan Ukrainan kansa odotti Venäjän vapauttavan sen ”natsihallinnon” ikeestä.
Lähteitä ja linkkejä
Venäjän sotilasdoktriinien vertailua:
https://www.fiia.fi/julkaisu/venajan-sotilasdoktriinit-vertailussa
Presidentti Putinin kirjoitus kesällä 2021:
http://en.kremlin.ru/events/president/news/66181
Venäjän mahdollisten hyökkäysvaihtoehtojen pohdiskelua sodan alla:
https://www.csis.org/analysis/russias-possible-invasion-ukraine