Pakkokeinojen käyttö rauhanrikkojaa vastaan

Turvallisuusneuvoston on ensin todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon olemassaolo. Sen jälkeen voidaan päättää pakotteista.

Kollektiivisen turvallisuuden vahventamiseksi voidaan käyttää taloudellisia ja muita ei-sotilaallisia pakotteita, mutta myös tarvittaessa myös voimakeinoja hyökkäyksen torjumiseksi.

Kylmän sodan aikana suurvaltojen erimielisyydet usein estivät tehokkaan päätöksenteon turvallisuusneuvostossa, eikä peruskirjan VII luvun määräyksiin näin ollen turvauduttu juuri lainkaan.

Kokemus on osoittanut, että turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet eivät useinkaan kykene sopimaan pakotteiden käytöstä tai osoittamaan riittävästi poliittista tahtoa muita päätöksiä varten hyökkäystapauksissa. Käytännössä ei siis voida luottaa turvallisuusneuvoston nopeaan ja päättäväiseen toimintakykyyn sellaisissa tilanteissa, joissa valtiot pyytävät apua hyökkäystä vastaan. Toisaalta peruskirjan VII lukuun on viime vuosina viitattu useissa tapauksissa, jotka liittyvät sisäisiin kriiseihin ja ihmisoikeuksien räikeisiin loukkauksiin.