Maastrichtin sopimus 1993

Lähtökohdat EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiselle luotiin vuonna 1993 voimaan tulleella Maastrichtin sopimuksella, jossa turvallisuus- ja puolustuspolitiikka määriteltiin osaksi yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikalla tarkoitettiin unionin valmiuksia toteuttaa sotilaallista kriisinhallintaa ja siviilikriisinhallintaa.

Amsterdamin sopimus 1999

Vuonna 1999 voimaan tulleen Amsterdamin sopimuksen valmisteluvaiheessa Suomi ja Ruotsi ehdottivat, että sotilaalliset kriisinhallintatehtävät otettaisiin selvemmin määriteltyinä unionin tehtävien joukkoon.

Amsterdamin sopimuksen mukaan ns. Petersbergin tehtävät kattavat humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaamisen sekä taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa, mukaan lukien rauhanpalauttamisen.

Myöhemmin EU:n kriisinhallintatehtäviä on tarkennettu lisäämällä niihin yhteiset toimet aseidenriisunnan alalla, neuvonta ja tuki sotilasasioissa sekä konfliktinesto ja konfliktinjälkeinen vakauttaminen. EU pyrkii näiden kriisinhallintatehtävien siviili- ja sotilasnäkökohtien yhteensovittamiseen.

Kölnin ja Helsingin Eurooppa-neuvostojen päätökset 1999

Vuonna 1999 Kölnissä ja Helsingissä järjestettyjen huippukokousten päätösten mukaisesti turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kulmakiveksi tulivat Petersbergin kriisinhallintatehtävät. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tavoitteista sovittiin ensimmäisen kerran EU:n huippukokouksessa Helsingissä joulukuussa 1999.

EU:n perussopimus (Lissabonin sopimus 2009) ja uudet rakenteet

EU määritti yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) toteuttamisen perusteet Lissabonin sopimuksessa, joka tuli voimaan vuonna 2009. Se on luonut politiikan toimeenpanoon tarvittavat rakenteet.

Perussopimuksen mukaan:

1. Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on osa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se turvaa EU:n operatiivisen toimintakyvyn, joka perustuu siviili- ja sotilasvoimavaroihin. EU voi käyttää niitä alueensa ulkopuolella rauhanturvaamiseen, konfliktinestoon ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamiseen YK:n peruskirjan mukaisesti. Tehtävät toteutetaan jäsenvaltioiden voimavaroilla.
2. Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka käsittää EU:n asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan. Se johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio tekee tätä koskevan päätöksen oman valtiosääntönsä vaatimusten mukaisesti.

Lissabonin sopimuksen uutena ulottuvuutena keskinäisen avunannon velvoite (perussopimuksen artikla 42, kohta 7):

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.

Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Toinen uusi asia Lissabonin sopimuksessa oli yhteisvastuulauseke (perussopimuksen artikla 222):

1. ”Unioni ja sen jäsenvaltiot toimivat yhdessä yhteisvastuun hengessä, jos jäsenvaltio joutuu terrori-iskun taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden kohteeksi. Unioni ottaa käyttöön kaikki käytettävissään olevat välineet, mukaan lukien jäsenvaltioiden sen käyttöön asettamat sotilaalliset voimavarat:
2. a) – torjuakseen terrorismin uhan jäsenvaltioiden alueella
   – suojellakseen demokraattisia instituutioita ja siviiliväestöä mahdolliselta
   terrori-iskulta;
   – antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten
   pyynnöstä terrori-iskun tapahtuessa;
3. b) antaakseen apua jäsenvaltiolle tämän alueella ja tämän poliittisten elinten pyynnöstä luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden tapahtuessa.
4. Jos jäsenvaltio joutuu terrori-iskun kohteeksi taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden uhriksi, muut jäsenvaltiot antavat sille apua sen poliittisten elinten pyynnöstä. Tätä tarkoitusta varten jäsenvaltiot sovittavat yhteen toimensa neuvostossa.
5. Neuvosto tekee komission ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan yhteisestä ehdotuksesta päätöksen, jossa määritellään säännöt, joiden mukaisesti unioni panee täytäntöön tämän yhteisvastuulausekkeen. Neuvosto tekee ratkaisunsa Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 31 artiklan 1 kohdan mukaisesti, jos päätöksellä on merkitystä puolustuksen alalla. Asiasta ilmoitetaan Euroopan parlamentille. Neuvostoa avustavat tämän kohdan soveltamisalalla poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa kehitettyjen rakenteiden tukemana sekä 71 artiklassa tarkoitettu komitea, jotka antavat sille tarvittaessa yhteisiä lausuntoja, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 240 artiklan soveltamista.
6. Jotta unioni ja sen jäsenvaltiot voisivat toimia tehokkaasti, Eurooppa-neuvosto arvioi säännöllisesti unioniin kohdistuvia uhkia.”