EU:n yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta määrätään Lissabonin sopimuksen artikloissa 42 ja 43.

Sopimuksessa todetaan, että YTPP on erottamaton osa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se turvaa unionin operatiivisen toimintakyvyn, joka perustuu jäsenvaltioiden siviili- ja sotilasvoimavaroihin. Unioni voi käyttää näitä voimavaroja alueensa ulkopuolella rauhanturvaamiseen, konfliktinestoon ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamiseen YK:n peruskirjan periaatteiden mukaisesti.

Jäsenvaltiot sitoutuivat myös asteittain parantamaan sotilaallisia voimavarojaan. Lissabonin sopimuksella luotiin edellytykset myös Euroopan puolustusviraston EDA:n perustamiselle.

Lue lisää valikosta Euroopan puolustusvirasto EDA (linkki).

EU:n ulkoasioiden- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan tai jäsenvaltioiden ehdotuksesta jäsenvaltiot tekevät YTPP:tä koskevat päätökset yksimielisesti.

EU voi käyttää siviili- ja sotilasvoimavaroja seuraaviin tehtäviin:

• yhteiset toimet aseidenriisunnan alalla
• humanitaariset ja pelastustehtävät
• neuvonta ja tuki sotilasasioissa
• konfliktinesto- ja rauhanturvaamistehtävät
• taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa; rauhanpalauttaminen ja konfliktin jälkeinen vakauttaminen.

Keskinäisen avunannon velvoite (Art. 42.7)

EU:n perussopimuksen yhteisvastuulauseke eli artikla 42.7 on toistaiseksi aktivoitu vain kerran. Vuonna 2015 Ranska pyysi muilta EU-mailta apua ISIS:in vastaiseen taisteluun Pariisissa tapahtuneiden terrori-iskujen jälkeen. Ranska pyysi apua mm. tiedustelutiedon jakamiseksi jäsenvaltioiden kesken. Kaikki EU-maat lupasivat yksimielisesti tukea Ranskaa. Suomi vastasi Ranskan avunpyyntöön lähettämällä 160 sotilasta Libanoniin YK:n UNIFIL-operaatioon. Näin Suomi vapautti ranskalaisjoukkoja UNIFIL-operaation reservipataljoonasta korvaamalla siellä olleen ranskalaisen komppanian.

Vaikka Ranska on Nato-maa, se halusi vuoden 2015 terroristi-iskujen seurauksena aktivoida EU:n jäsenvaltioiden välisen yhteisvastuulausekkeen eikä pyytää neuvotteluja Nato-maiden kesken.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden jälkeenkin EU:ssa on neljä jäsenvaltiota, jotka eivät kuulu Natoon: Irlanti, Itävalta, Kypros ja Malta. EU:n perussopimuksen artikla 42.7 tuo Suomelle turvaa, mutta myös velvoittaa Suomea tarjoamaan apua muille EU:n jäsenvaltioille tilanteessa, jossa ne joutuisivat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Artiklan 42.7 velvollisuus ei poistu, vaikka Suomi on Naton jäsen.